Seison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei tuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun laahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle, kaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri musta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se näyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee joku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä maantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.
— Se on linna, vastaa hän.
Linna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla pyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!
— Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret tapaukset olivat? kysyin.
— Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.
— Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne nykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan kielelläni.
— Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja muinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa…
Saan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla katsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä, olisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan ja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin hotelliin.
Sain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.
— Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä ostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.