Isäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.
* * * * *
Nyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen viikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä päivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan postimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin kanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka päivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut joutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan rautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja odotin odottamistani asian ratkaisua.
Sillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä muinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja, laskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin papereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka löysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt merkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin viskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi olevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja purin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban kuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein tulisi täysi muinaistutkija.
Sähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten; herra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut hotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä pikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään ei ollut hyötyä.
Tiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta melkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä: kun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!
Tunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni ilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet minut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla. Minä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli lasku, — sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle tuijottaen eteeni.
Enkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.
Ovelle kolkutetaan.
— Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.