— Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.
Minä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta, ainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt ulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo nousi yli korvien!
Lapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin silmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee kaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen tarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan — se on Saban kuningatar.
Vihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen seurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he kulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt oli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla hänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän kyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi olevansa liikaa —
Astuin esiin.
He katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:
— Neiti… neljä vuotta sitten… ja pysähdyn.
— Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän minun puoleeni toistaen saman: — Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen jokseenkin kiihtyneenä.
— Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se teihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen maannut…
Kuningatar keskeyttää minut huutaen: