— Mennään, mennään!
Vai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus valtaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti. Äkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu tielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi silmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.
— Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.
— Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; — pisti vain päähäni tervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet ennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta…
— No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette, sanoo hän, — ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva, naimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!
— Onko hän… mitä… onko hän teidän vaimonne?
— On, hän on minun vaimoni, huutaa hän, — ymmärrättekö nyt?
Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista. Vaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen herrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen kanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta tuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.
Päivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin huomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli junani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan masentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.
Sen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.