* * * * *
Siinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime kerralla, en minä koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se niin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani, pelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja kuitenkaan — kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.
Eikä sille mitään mahda.
KIEVARIN KYYDILLÄ.
Laittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä eräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö katsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin itseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää nuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se minua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi kyytikirjaan.
Viime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on lähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja ajaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista, Jens tunsi tien, luottaisin vain siihen.
On itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin; mutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin jokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin pihasta.
Ilma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia aikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut uniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja torkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa. Herra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa. Oli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka olisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan eläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.
Olimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun Jens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja oli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä sitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi oli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.
Seisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta; kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni enkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin puhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin aikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien väliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi se viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.