Kuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi; tein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin tytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas katse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni. Miksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua ikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että hän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään, ettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt mitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä itselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin kirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle tepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni vaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin nyt?…
Yhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin voinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi vaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.
En ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja välinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan ja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä alas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.
Olin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti kotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi ja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin hevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa hillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi sormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni tietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi tai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin piiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan, vaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut raivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden sivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli sen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen seurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut mitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa ruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin istumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä mielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian hyvänä minkäänlaiseen rähinään.
Kului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva pidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja kummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin mielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies. Jens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua, vetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden jalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta tuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut sen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että kärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.
Minä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt vierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä kiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin uskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme — seisomme tietysti! sanoin — hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni ollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.
Kului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni; Jens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan pilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä runsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin ehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme mäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin Jensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota. Se nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani ymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen sitä reisille. Se pysähtyi.
Ei ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan kolmatta kertaa.
Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä; olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa, käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään, ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään, melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa — vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, — nyt menköön syteen tai saveen.
Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!