Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.
Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei näyttänyt ilmettään.
Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa, pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien, tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani, ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se ylös, ja saatpa nähdä otanko!
Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan eteensä kuin ennenkin.
Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni. Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?
Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä tuttavuutta?… Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.
Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä. Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään halutti, sillä oli valintavapaus. No?
Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon. Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.
Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa — se oli kyytimieheni, joka oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava toisen hevosen kanssa.
Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta, oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella. Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon, tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.