Matkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu usein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan heidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa, niin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja tervehtiä.
Näin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.
Se mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla yhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui tuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se on niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin luonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan. Kerron sen kuitenkin.
Kysyit viimeksi tavatessamme… niin, muistat kyllä itsekin mitä kysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin, ettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli jotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä valehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut sitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin ihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.
* * * * *
Vuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten — kerron asian aivan niin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti jalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen joka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja jokainen näistä tervehti minua sanoen "Jumalan rauha", johon minäkin vastasin "Jumalan rauha", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani Göteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli puhua.
Tämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin. Annas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun silmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään, niin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista; olisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän katseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta sinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää huoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa kestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa hänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta tuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se minulle tuskallisen retken Kalmariin…
Olin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin kävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi päiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.
Kyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne olivat kaikki tilatut, talo oli täysi.
Puhelen nuoren tytön kanssa — kävi myöhemmin ilmi, että hän oli talon tytär.