Ou est la femme? Missä nainen?
Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee. Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.
Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä. Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna esimiestään ja ajattelee: kuinka hieno portto sisarestani on tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman luutnanttini seurassa!
Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.
"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä, ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat pannut ylösalaisin.
Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen. Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä kukaan ota sitä pahakseen.
Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan — eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?
Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä ijässä otaksutaan heidän — mikä muuten on erehdys — pysyvän etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.
* * * * *
Kokotin, neiti F:n illallisilla.