Ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän poistui ja kääntyi.
— Kananpoikaa? mutisi Sakeus itsekseen tutkien ruokaa. Jopa nyt jotain, senkin valehtelija! Mutta kyllä se on lihaa kastikkeen kera.
Ja hän söi lihaa.
Äkkiä saa hän suuhunsa palan, jota ei ymmärrä. Se ei taivu leikattavaksi, se on sitkeälihainen luu, ja kaluttuaan yhtä syrjää ottaa hän sen suustaan katsoen sitä. Pitäköön itse luunsa, senkin koira, mutisee hän ja lähtee oviaukon luo tutkiakseen sitä vielä tarkemmin. Hän kääntelee ja vääntelee sitä moneen kertaan. Yhtäkkiä kiiruhtaa hän takaisin lavitsalleen, kopeloi pulloa, jossa oli katkennut sormi, — pullo on poissa.
Sakeus astuu ruokahuoneeseen. Hän pysähtyy kalmankalpeana, nääntynein kasvoin, oven sisäpuolelle ja sanoo kokille kaikkien kuullen:
— Kuule Polly, eikö tämä ole minun sormeni?
Samalla nostaa hän jonkun esineen ilmaan.
Kokki ei vastaa, mutta alkaa tirskua pöytänsä luona.
Sakeus pitää ilmassa toista esinettä ja sanoo:
— Kuule Polly, eikö tämä ole minun kynteni, joka oli sormessa. Enkö muka tunne sitä?