Kun Grindhusen oikaisi itsensä penkille aikoen ottaa päivällislevon samassa runsauden tilassa, huusin minä muitta mutkitta hänelle:
Mutta pyyhihän toki suusi, mies!
Hän katsoi minuun, kuivasi suunsa ja katsoi kättänsä. Suuni? sanoi hän.
Minun täytyi lyödä leikiksi ja sanoa että hahaa, minäpäs petin sinua pahanpäiväisesti Grindhusen! Mutta minä olin tyytymätön itseeni ja lähdin heti ulos.
Minäpä muuten panen nuoren neidin vastaamaan, kun tervehdin, mietin minä; hetken päästä hän saa havaita, että minä olen mies jolla on tietoja. Minulla oli mielessä tuo kaivo vesijohtoineen, mitäpä jos esittäisin täydellisen suunnitelman! Minulta puuttui tähtäyslaitos, millä olisin saanut määrätyksi putouksen mäen huipulta, ja minä aloin valmistaa sellaista. Tulin toimeen saatuani puuputken, johon kiinnitin kaksi tavallista lampunlasia, ja sitten täytin koko laitoksen vedellä.
Pappilasta löytyi, yhä enemmän pikkuhommaa, piti oikaista porraskivi, tarkastaa joku muuri; kun jyvät piti ajaa sisään, oli aitan sillan kansi korjattava. Pappi piti mielellään kaikki kunnossa, ja meistä saattoi olla samantekevää, kun teimme työtä päiväpalkoin. Mutta päiväin kulussa kävi toverini seura minulle yhä epämiellyttävämmäksi. Sellainenkin asia kuin että hän asetti leivän rintaansa vasten ja leikkasi voihin tuhritulla taskuveitsellään, jota hän alinomaa nuoli, kiusasi minua kovasti; lisäksi se, ettei hän pyhien välillä koko pitkänä viikkona pessyt itseään. Aamulla ennenkuin aurinko oli näkyvissä ja vielä iltasin sen laskettua riippui hänen nenästään kiiltävä pisara. Ja hänen kyntensä sitten! Ja hänen korvansa olivat aivan muodottomat!
Minähän olin nousukas, joka oli kahviloissa oppinut hienoksi. Kun en saattanut olla moittimatta toverini siivottomuutta, synnytin minä välillemme kasvavaa epäsointua ja pelkäsin että meidän täytyisi erota jonakin päivänä. Puhuimme toisillemme vain mikäli se oli välttämätöntä.
Kaivo oli yhä kaivamatta. Sunnuntai tuli ja Grindhusen oli mennyt kotiinsa.
Minulla oli nyt tähtäysputkeni valmiina ja iltapäivällä minä nousin päärakennuksen katolle ja sijoitin laitokseni. Näin heti että tähtäysviiva tapasi maan useita metrejä huippua alempana. Hyvä. Vaikka laskisin kokonaisen metrin kaivon vesipintaan olisi painetta yllinkyllin.
Siellä maatessani ja tähdätessäni keksi minut papin poika. Hänen nimensä oli Harald Meltzer. Mitä minä siellä ylhäällä tein? Mittasin mäkeä, miksi? Mitä varten minä korkeudesta halusin selvää? Antakaas minunkin tähdätä!