Allapäin minä hiivin metsään ja piilouduin. Senkin nenäkäs hupsu, kun en ollut vaiti! Senkin surkea juttumestari!
Pappilan rakennukset olivat pienen mäen kupeella, mäen päällä oli tasaista metsä- ja kaskimaata. Minä sain päähäni että kaivo oikeastaan olisi kaivettava tänne ylhäälle ja johto vietävä alas rakennuksiin. Arvostelen korkeutta ja olen varma siitä, että putous on riittävä; paluumatkalla mittailen askelin suunnittaisen etäisyyden, puolikolmattasataa jalkaa.
Mitä kaivo muuten minulle kuului? Eipäs tehdäkään uutta virhettä ja ruveta sivistyneeksi ja puhuta loukkaavasti ja esiinnytä yli säädyn rajojen!
5.
Maanantai-aamuna tuli Grindhusen takaisin ja me aloimme kaivaa. Vanha pappi tuli taas ulos luoksemme ja kysyi, emmekö voisi pystyttää kirkkotien varrelle paalua. Hän tarvitsi sitä, sellainen oli siellä ennenkin seisonut, mutta tuuli oli sen kaatanut, hän käytti sitä naulatakseen ilmoituksia ja kuulutuksia.
Me pystytimme uuden paalun ja asetimme sen niin hyvin, että se seisoi suorana kuin kynttilä; katoksi laitoimme sinkkihatun.
Valmistellessani suojustinta sain minä Grindhusenin ehdottamaan että paalu maalattaisiin punaiseksi; hänellä oli vielä vähäisen punamaalia Gunhildin tuvalta. Kun pappi mieluummin halusi paalun valkoiseksi ja Grindhusen vain puheli hänelle mielin kielin, huomautin minä että valkoiset laput näkyisivät paremmin punaiselta pohjalta. Silloin hymyili pappi, silmäkulmat lukemattomissa rypyissä ja sanoi: Niin, siinä sinä olet oikeassa.
Enempää ei tarvittu, tuo hymy ja pienoinen suopeus riittivät tekemään minut sisimmässäni ylpeäksi ja iloiseksi.
Nuori neiti tuli ulos, sanoi joitakin sanoja Grindhusenille, laskipa leikkiäkin hänelle ja sanoi että minkä punaisen kardinaalin hän tänne pystytti? Minulle ei hän sanonut mitään eikä katsonut, kun tervehdin.
Päivällishetki oli ankara. Ei sentähden ettei ruoka olisi kelvannut, mutta Grindhusen söi niin kamalasti soppaa ja suun seutu kiilsi rasvaa. Kuinka hän puuroa syöneekään! mietin minä hysteerisenä.