Hetken kuluttua tuli pappi luoksemme ja me tervehdimme. Hän oli vanhahko lempeä mies ja puhui älykkäästi; silmien ympärillä hänellä oli ryppyjoukko aivan kuin tuhannen suopean hymyn jäljeltä. Hän pyysi anteeksi, mutta kanat olivat niin surkeita että puikkivat puutarhaan joka vuosi, ja emmekö voisi ensin tulla jotenkin korjaamaan puutarhan aitaa yhdestä paikasta?
Grindhusen vastasi, että kyllä siihen keino keksittäisiin.
Me lähdimme ja laitoimme luhistuneen puutarhan aidan kuntoon ja siinä puuhaillessamme tuli nuori nainen ja katseli meitä. Me vastasimme tervehdykseen ja hän näytti minusta kauniilta. Tuli puolikasvuinen poikakin ulos ja katseli meitä ja kyseli monia kysymyksiänsä. Nuo kaksi kai olivat sisaruksia. Työ kävi kovin keveästi nuorten seistessä katselemassa.
Niin tuli ilta. Grindhusen meni menojaan kotiinsa, minä jäin. Makasin yöni ladossa.
Aamulla oli sunnuntai. En uskaltanut pukeutua pyhävaatteisiini, sillä ne ehkä näyttivät liian hienoilta, mutta puhdistin tarkoin eilisen pukuni ja kuljeskelin pappilan pihamaata leppoisena sunnuntaiaamuna. Puhelin renkien kanssa ja laskin, kuten hekin, hiukan leikkiä parille piialle; kun kirkonkello alkoi soida, lähetin minä sisään pyytämään virsikirjaa, ja papin poika toi minulle sellaisen. Suurimmalta rengiltä sain lainaksi takin, se ei ollut aivan tarpeeksi iso, mutta kun riisuin yltäni puseron ja liivin, suojasi se minua aika hyvin. Sitten menin kirkkoon.
Sisäinen rauhani, jonka olin saarella ollessani rakentanut, ei osoittautunut vielä kyllin lujaksi; kun urut alkoivat pauhata, tempauduin minä irti yhtenäisyydestäni ja olin vähällä nyyhkyttää. Pidä kitasi, se on pelkkää hermoheikkoutta! puhuin minä itselleni. Olin asettunut hyvästi syrjäpuoleen ja salasin liikutukseni niin tarkoin kuin suinkin. Mutta iloinen minä olin, kun jumalanpalvelus päättyi.
Kun olin keittänyt lihaa ja saanut syöneeksi, kutsuttiin minua kyökkiin kahville. Siellä istuessani tuli sisään eilinen nuori neiti, minä nousin ja tervehdin ja hän vastasi. Hän oli kovin soma, sillä hän oli nuori, ja hänen kätensä olivat koreat. Kun minun piti mennä unohdin minä itseni ja sanoin:
Tuhat kiitosta ystävällisyydestänne, kaunis neiti!
Hän katsoi minua kummissaan, rypisti kulmiansa ja muuttui vähitellen tulipunaiseksi. Sitten hän nakkasi niskaansa ja lähti kyökistä. Hän oli kovin nuori.
No, olinpa onnistunut!