Minä älysin pian ettei halkometsässä riittäisi työtä jouluun asti. Kun sää oli tämmöinen, öisin kylmi eikä lunta satanut ollenkaan, kaadoimme me ison joukon puita joka päivä eikä mitään esteitä ollut meitä hidastuttamassa; nimismies arveli itsekin, että me olimme oikeita hurjapäitä puita kumoamaan, hahaha. Ukon luona oli helppo olla työssä, hän tuli usein luoksemme metsään ja oli hyvällä tuulella, ja kun minä en vastannut hänen leikinlaskuunsa, piti hän kaiketi minua kuivana, mutta karskina miehenä. Hän alkoi nyt käyttää minua postia viemässä ja hakemassa postikonttorista.
Talossa ei ollut lapsia eikä nuoria ihmisiäkään ottamatta lukuun piikoja ja toista renkiä, joten kävi ikäväksi iltaisin. Aikani kuluksi sain käsiini tinaa ja happoja ja tinasin jonkun vanhan kattilan kyökissä. Mutta se oli pian tehty. Niinpä tulin eräänä iltana kirjoittaneeksi seuraavan kirjeen:
Jos saisin olla siellä missä te olette, tekisin työtä kahden edestä!
Seuraavana päivänä lähetti nimismies minut postitalolle, minä otin kirjeeni ja lähetin sen. Olin kovin levoton, kirje tuli hiukan köyhän näköinenkin, sillä olin saanut paperin nimismieheltä ja minun oli täytynyt liimata kuoreen hänen painetun nimensä päälle koko rivi postimerkkejä. Mitähän hän nyt sanoo tämän saadessaan! Kirjeessä ei ollut ollenkaan nimeä eikä lähetyspaikkaa.
Niin me teemme työtä metsässä, poika ja minä, juttelemme pikku asioistamme, hakkaamme sydämen halusta ja sovimme hyvin. Päivät kuluivat, minä näin paha kyllä työn lähenevän loppuansa, mutta toivoin hiljakseen että nimismies keksii minulle jotakin muuta metsätyön loputtua. Joku keino kai keksitään. Minä en juuri halunnut lähteä jälleen vaeltamaan ennen joulua.
Eräänä päivänä olen jälleen postitalossa ja saan kirjeen. Minä en käsitä että se on minulle ja käännän ja väännän sitä pää pyörällä; mutta postinhoitaja tuntee jo minut, hän lukee jälleen kirjeen kuoresta ja sanoo, että siinä on minun nimeni ja lisäksi osoite Nimismies. Äkkiä syntyy minussa ajatus ja minä tartun kirjeeseen. Niin, minun se onkin, minä unohdin… Sehän on totta…
Korvissani alkaa soida tiukuja, minä riennän ulos tielle, avaan kirjeen ja luen:
Älkää kirjoittako minulle —
Ilman nimeä, paikkaa, mutta kovin selvästi ja somasti. Toisen sanan alla oli viiva.
En tiedä kuinka kotiin tulin. Muistan istuneeni hakkuupölkyllä lukemassa kirjettä, sitten menin toiselle pölkylle ja tein samoin. Älkää kirjoittako. Mutta saisinko sitten mennä ja ehkä puhutella häntä? Kuinka paperi onkaan hienoa ja kirjaimet nopeita ja koreita! Tämä kirje oli ollut hänen kädessään, se oli ollut hänen silmäinsä edessä, hän oli siihen hengitellyt. Ja lopussa oli ajatusviiva, se saattoi merkitä koko maailmaa.