Kului pari päivää, minä istuuduin ylevänä ja rauhallisena kirjoittamaan Falkenbergille. Minulla oli pieni sahalaite Övrebössä talletettavana, kirjoitin minä, sillä voisi ehkä joskus olla jonkunmoinen merkitys metsänomistajalle ja minä aijoin ensi tilassa käydä sen hakemassa. Ole hyvä ja pidä silmällä, että se säilyy.
Näin lempeästi minä kirjoitin. Se oli arvokkainta. Kun Falkenberg luonnollisesti mainitsi kirjeestä kyökissä, ehkäpä näyttikin sitä, niin piti sen olla läpeensä hieno kirje. Mutta ei siinä pelkkää lempeyttä ollut, tehdäkseni asian vakavaksi minä kirjoitin varman päivänmäärän: maanantaina joulukuun 11 päivänä minä tulen hakemaan koneen.
Minä mietin: tuo aika on selvä ja varma: ellei konetta tuona maanantaipäivänä siellä ole, niin silloin tapahtuu jotakin.
Minä panin kirjeen itse matkaan ja kiinnitin taaskin kuoreen rivin postimerkkejä…
Ihanaa humallustani kesti vielä, minä olin saanut maailman suloisimman kirjeen, minulla oli se täällä povitaskussa, se oli minulle kirjoitettu. Älkää kirjoittako. Eipä ei, mutta tulla minä saan. Ja ajatusviiva siinä oli viimeisenä.
Ei suinkaan tuon alleviivatun sanan laita mitenkään hullusti ollut: että se olisi sinne asetettu vain yleensä kieltoa koventamaan? Naiset ovat niin ankaroita alleviivaamaan kaikkia mahdollisia sanoja ja käyttämään ajatusviivoja siellä jos täälläkin. Mutta ei hän, hän ei sitä tehnyt!
Jonkun päivän perästä loppuisi työ nimismiehen luona, se sopi hyvin, kaikki oli edeltäpäin laskettu, 11 päivänä minä olisin Övrebössä. Se ei ehkä olisi yhtään liian aikaista. Jos kapteenilla todellakin oli aikeita minun sahaani, niin oli toimittava ripeästi. Saisiko joku vieras varastaa minun vaikeasti voittamani miljoonan? Enkö minä ollut hikoillut sen vuoksi? Minä aloin puoleksi katua lempeätä kirjettäni Falkenbergille, se olisi voinut olla melkoista terävämpi, nyt hän ehkä luuli etten minä mikään ankara mies ollutkaan. Saatpa nähdä että hän vielä keksii todistaa minua vastaan, etten minä ollutkaan konetta keksinyt. Oho Falkenberg, kelpo ystäväni, sepä vain puuttuisi! Silloinpa sinä ensinnäkin menetät ijankaikkisen autuutesi; mutta ellei tämä sen enempää merkitse, niin minä annan sinut ilmi vääränvalanteosta ystävälleni ja suosijalleni nimismiehelle. Tiedätkös mitä siitä seuraa?
Tietysti teidän pitää matkustaa, sanoi nimismies, kun hänelle puhuin. Ja tulkaa vain takaisin luokseni koneinenne. Teidän pitää korjata etunne, tässä voi olla kysymys suurista summista.
Seuraavana päivänä toi posti tiedonannon, joka yhdellä iskulla muutti aseman: kapteeni Falkenberg kirjoitti omasta aloitteestaan lehteen että oli erehdys, kun sahan suunnittelu luettiin hänen ansiokseen. Päinvastoin eräs mies, joka oli ollut jonkun ajan työssä hänen talossaan oli tehnyt keksinnön. Itse koneesta ei hän tahtonut lausua minkäänlaista mielipidettä. Kapteeni Falkenberg.
Nimismies ja minä katsoimme toisiimme.