Niin, menehän nyt kotiin, lapseni. Sinulla on pitkä matka.
Olga antaa minulle kätensä, joka aivan hautaantuu kouraani ja pysyy siellä niin kauan kuin tahdon. Sitten hän kiittää minua ja tepsuttaa taas iloisena tiehensä. Ja varpaat heilahtavat sisään- ja ulospäin miten milloinkin sattuu.
32.
Olen melkein perillä.
Sunnuntai-iltana yövyn erääseen mäkitupaan Övrebön lähistöllä tullakseni taloon jo aikaisin maanantai-aamuna. Kello yhdeksän ovat kaikki jo hereillä, niin että minä kai tapaan sen, jota tavata haluan.
Olin äärimmilleni hermostunut ja kuvailin mielessäni monta pahaa asiaa: Olin kirjoittanut Falkenbergille soman kirjeen yhtään suurta suuta pitämättä, mutta kapteeni oli sittenkin saattanut loukkaantua tuosta kirotusta päivänmäärästä, siitä määrä-ajasta, jonka olin hänelle asettanut. Jospa Herran nimessä en olisi ollenkaan kirjoittanut!
Taloa lähetessäni painuu pääni yhä enemmän ja minä tekeydyn pieneksi, vaikka en ole mitään vääryyttä tehnyt.
Käännyn tieltä ja teen kaarroksen päästäkseni aluksi ulkohuoneitten luo — siellä minä tapaan Falkenbergin. Hän on vaunuja pesemässä. Me tervehdimme ja olemme toverit samoinkuin ennenkin.
Lähteekö hän kyytiin?
Ei, hän oli juuri eilen illalla tullut kotiin. Oli kyydinnyt asemalle.