Ei, kapteeni on kotona. Hän otti nokkaansa, kun kirjeesi tuli.
Minä sain Falkenbergin mukaani vanhalle vinnillemme, minulla oli vielä säkissäni pari pulloa viiniä, vedin esiin ne: ja tarjosin. Nytpä noista pulloista, joita olin peninkulmia edestakaisin kantanut, oli vihdoin hyötyä. Ilman niitä ei Falkenberg olisi paljoa puhunut.
Miksi kapteeni kirjeestäni nokkaansa otti? Näkikö hän sen?
Se alkaa niin, sanoo Falkenberg, että rouva oli keittiössä, kun minä toin postin. Mikä kirje tuo on, jossa on noin paljon postimerkkejä? kysyi hän. Minä avasin sen ja sanoin, että se oli sinulta ja että sinä tulet 11 päivänä.
Mitä hän sitten sanoi?
Ei hän muuta sanonut. Tuleeko hän 11 päivänä? kysyi hän vain vielä kerran. Kyllä, vastasin minä.
Ja parin päivän kuluttua sinä sait käskyn kyyditä hänet asemalle.
Niin, se sattui kai parin päivän perästä. Minäpä mietin näin: Kun rouva tietää kirjeestä, pitänee kapteeninkin saada siitä tietää. Arvaapas mitä hän sanoi, kun vein sen?
Minä en vastannut tuohon, mietin ja mietin. Tässä oli ehkä jotakin pohjalla. Oliko hän paennut minua? Minä olin hullu, ei suinkaan Övrebön kapteenin rouva erästä palkkalaistansa paennut. Mutta kovin kummalliselta minusta tuntui kaikki tyyni. Olin toivonut saavani luvan puhua hänen kanssaan, kun minut oli kielletty kirjoittamasta.
Falkenberg jatkaa hiukan hämillään: