Minä ajattelin tänne ajaessamme, että voisimme istua täällä ja tehdä hänet mustasukkaiseksi.
Sen me kyllä teemme.
Niin, mutta. Ei, mutta siinä tapauksessa teidän tulisi olla hiukan nuorempi. Minä tarkoitan —
Minä pakotan itseni nauramaan. Kyllä me siitä selviydymme. Älkäähän halveksiko meitä vanhoja, meitä ikivanhoja, me voimme olla varsin verrattomia. Sallikaa minun vain istua viereenne sohvaan, ettei hän näe kuutani.
Voi kuinka vaikeata on kauniisti ja hiljaisesti kestää tuo kohtalokas vanhaksitulo. Suonenvetoisuus ilmaantuu, hätiköinti, irvistykset, taistelu nuorempia vastaan, kateellisuus.
Kuulkaahan, neiti, sanon minä pyytäen häntä kaikesta sydämestä, ettekö voi mennä puhelimeen ja kutsua rouva Falkenbergia tänne?
Hän miettii sitä.
Kyllä, sen me teemme, sanoo hän ja on armelias.
Me menemme puhelimeen, soitamme Victoriaan ja saamme rouvan käsiimme.
Sinäkö se olet, Lovisa? Tietäisitpä kenen kanssa olen, voitko lähteä ulos? Hyvä. Me olemme Grandissa. En minä tiedä. Tietysti se on mies, mutta hän on nyt herra, enempää en sano. Tuletko sinä? No, mietitkö nyt? Sukulaisiin? Niin, niin, saat tehdä miten tahdot, mutta… Kyllä hän on tässä aivan vieressä. Olipas se menoa. Niin, niin, hyvästi vain!