Miten olikaan — kaivo ja johto päätettiin laittaa ja me aloitimme työt…

Nyt seurasi hyvin hauskoja päiviä. Aluksi olin jännityksessä löytyisikö paikasta vettä ja nukuin muutaman yön huonosti; mutta kun tuo jännitys oli ohi, ei jäljellä ollut muuta kuin selvää ja suoraa työtä. Vettä siellä oli kyllä; parin päivän kuluttua täytyi meidän joka aamu ammentaa sitä pois sangoilla. Pohja oli savea ja me tuhraannuimme pahasti pehmeässä kaivossa.

Kun olimme kaivaneet viikon, aloimme seuraavalla särkeä kiviä muurausta varten; jälkimäiseen työhön olimme tottuneet Skrejan aikoina. Sitten kaivettiin taas viikko ja päästiin riittävän syvälle. Pohja tuli nyt niin pehmeäksi, että meidän täytyi heti aloittaa muuraus, jotteivät saviseinät luisuisi alas ja hautaisi meitä.

Niin me kaivoimme ja särjimme kiviä ja muurasimme, ja viikko toisensa jälkeen kului. Siitä tuli suuri kaivo ja työ luonnistui; pappi oli tyytyväinen. Grindhusen ja minä pääsimme taas parempiin väleihin, ja kun hän kuuli etten minä tahtoisi muuta kuin hyvän apulaisenpalkan, vaikka olinkin tässä työssä monasti johtajana, tahtoi hän puolestaan tehdä jotain minun mielikseni ja rupesi käyttäytymään siedettävämmin ateriain aikana. Paremmaksi en voisi saada elämääni eikä kukaan saisi minua enää houkutelluksi takaisin kaupunkiin.

Iltaisin minä kuljeksin metsässä tai kirkkomaalla, luin hautakirjoituksia ja ajattelin yhtä ja toista. Samalla minä haeskelin kuolleen kynttä. Minä tarvitsin sellaista kynttä, se oli keksintö, pieni pyöreä päähänpisto. Olin löytänyt sievän palasen koivunjuurta, josta aijoin veistää pienen piipunpesän nyrkinmuotoon; peukalosormen piti muodostaa kansi ja siihen minä ajattelin upottaa kynnen, saadakseni sen luonnolliseksi. Nimettömään aijoin kiertää pienen kultasormuksen.

Pääni pysyi terveenä ja rauhallisena tällaista puuhaillessani. Minulla ei ollut elämässäni enää mitään kiireitä töitä enkä minä lyönyt laimin mitään haaveksiessani, illat olivat minun omani. Jos mahdollista aijoin sitäpaitsi yrittää luoda itselleni jonkunmoisen kunnioituksen kirkon pyhyyttä kohtaan ja hiukan vainajain pelkoa; minä muistin kaukaa, kaukaa tuon sisältörikkaan mystiikan ja halusin päästä siitä jälleen osalliseksi. Kun minä kynnen löytäisin, kuuluisi ehkä haudasta huuto: Se on minun! Minä pudottaisin sen ja pötkisin pakoon.

Tuo torniviiri se kiljuu pahasti, saattoi Grindhusen joskus sanoa.

Pelkäätkö sinä?

En minä juuri pelkää; mutta yöllä minua väännättää, kun ajattelen että makaan niin likellä ruumiita.

Onnellinen Grindhusen!