Siitä on monta vuotta kun olin näin rauhassa, ehkä kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, ehkä oli se jossain edellisessä elämässä. Mutta kerran ennen, mietin minä, lienen tätä rauhaa maistanut, koskapa käyn täällä hyräillen ja olen ihastuksissani ja huomaan joka kiven ja korren ja ne näyttävät huomaavan minut. Olemme tuttuja.
Kävellessäni ruohottunutta polkua metsän läpi vapisuttaa sydäntäni ylimaailmallinen riemu. Muistan Kaspianmeren itärannalta paikan, missä kerran seisoin. Siellä oli samanlaista kuin täällä, ja meri oli tyyni, raskas ja raudanharmaa kuten nytkin. Kävelin metsän läpi, aloin liikuttua kyyneliin saakka ja olin hurmaantunut, puhelin koko ajan: Taivaan Jumala, minun piti siis palata tänne!
Ikäänkuin olisin siellä ennen ollut.
Mutta niinpä lienenkin sinne ennen tullut toisesta ajasta ja toisesta maasta, missä metsä ja polut olivat samat. Lienen ollut kukka metsässä tai akasiapuussa asuva kuoriainen.
Ja nyt olen tullut tänne. Lintuna olen tainnut lentää pitkän tien. Tai olen saattanut olla siemen hedelmässä, jonka Persian kauppias on lähettänyt…
Nytpä olen poissa kaupungin melusta ja ahdingosta ja sanomalehdistä ja ihmisistä, olen paennut niitä kaikkia, sillä minua kutsui taasen maaseutu ja yksinäisyys, josta olen kotoisin. Saatpa nähdä että kaikki käy hyvin! ajattelen minä ja toivon parasta. Voi, olenhan minä ennenkin näin paennut ja taas palannut kaupunkiin. Ja jälleen paennut.
Mutta nyt olen lujasti päättänyt saavuttaa rauhan hinnasta mistä hyvänsä. Olen toistaiseksi majoittunut erääseen mökkiin täällä ja vanha Gunhild on emäntäni.
Siellä täällä havumetsässä on pihlajia kypsine korallimarjoineen, raskaina terttuina pudottavat ne nyt marjansa maan kamaralle. Ne korjaavat itse satonsa ja kylvävät itsensä jälleen, uskomattoman paljon ne tuhlaavat joka ainoa vuosi; yhdessä puussa lasken yli kolmesataa terttua. Ja mäkilöillä ylt'ympäri näkyy vielä itsepintaisia kukkia, jotka eivät ensinkään aijo kuolla, vaikka niiden aika itse asiassa onkin lopussa.
Mutta lopussahan on vanhan Gunhildinkin aika, ja kuoleekos hän sitten! Hän hommailee aivan kuin ei kuolema yhtään häntä liikuttaisi. Kun kalastajat makailevat ja oleilevat alhaalla rannassa, tervaavat rysiään tai maalaavat veneitään, menee vanha Gunhild heidän luoksensa silmät ummessa, mutta mielessä mitä viekkaimmat kaupan teko vehkeet.
Mitä makrilli tänään maksaa? kysyy hän.