Me kävelimme muutamia tunteja, meillä ei ollut paljoa kantamista ja sitä paitsi olimme me molemmat kulkijat vielä hiukan vieraita toisillemme ja voimme jutella. Olimme kulkeneet ensimäisen kauppapaikan ohi ja tulleet toiseen, me näimme kappelikirkon tornin kuulaassa illassa.
Vanhan tavan mukaan halusin täälläkin mennä kirkkomaalle, sanoin:
Mitä jos nukkuisimme yömme täällä jossakin?
Sekös meidän tehdä pitäisi! vastasi Falkenberg. Täällä on nyt heiniä joka ladossa, ja jos meidät ladoista ajetaan, ei metsässä ole sen lämpöisempi.
Ja Falkenberg johti jälleen vaellusta.
Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ikäinen mies, pitkä ja sopusuhtainen, mutta hiukan köyryselkäinen; hänen pitkät viiksensä vääntyivät alaspäin. Hän puhui pikemmin lyhyeen kuin pitkästi ja oli kekseliäs ja näppärä, sitä paitsi lauloi hän lauluja mitä koreimmin äänin ja oli yleensä aivan toinen mies kuin Grindhusen. Puheeseensa hän sekoitti varsin hullusti murteellisia ja ruotsalaisia sanoja, niin ettei voinut kuulla mistä hän oli kotoisin.
Me tulimme taloon missä koirat haukkuivat ja väki vielä oli valveilla, Falkenberg pyysi saada puhutella isäntää. Nuori poika tuli ulos.
Oliko hänellä meille työtä? Ei.
Mutta aita tien vieressä oli kovin kehno, emmekö voisi sille jotain tehdä?
Ei. Miehellä itsellään ei ollut muuta hommaa nyt syksyn aikaan.