Kylläpä se on hieno herra joka vielä nyt antaa hevosten olla ulkona ja tyttöjen maata ladossa, sanoi Falkenberg. Nyt olemme ihan eläinystäviä, kun ratsastamme niillä hiukan.
Hän sai kiinni tiukuhevosen, tukki tiukuun mätästä ja ruohoa ja nousi selkään. Minun hevoseni oli vauhkompi ja minulla, oli vaivaa saada se kiinni.
Me ratsastimme yli ketojen, löysimme veräjän ja pääsimme tielle. Kummallakin oli toinen peitteistäni minkä päällä istua, mutta suitsia ei ollut ollenkaan.
Kaikki kävi hyvin, tavattoman hyvin, me ratsastimme pitkän peninkulman ja tulimme toisille seuduille. Äkkiä kuulemme edessäpäin tulevan väkeä.
Nyt pitää päästää ravia, sanoi Falkenberg taakseen minulle.
Mutta pitkä Falkenberg ei ollutkaan erinomaisempi ratsastaja, hän piteli kiinni tiukuhihnasta, sitten heittäysi hän eteenpäin ja tarttui hevosen kaulaan. Kerran minä näin hänen toisen säärensä taivasta vasten, se oli silloin, kun hän putosi.
Onneksi ei meitä mikään vaara kohdannut. Ne olivat pari nuoria, jotka kävelivät ulkona haaveilemassa.
Puoli tuntia me vielä ratsastimme, astuimme alas raadeltuina ja rampoina ja ajoimme hevoset kotiin. Niin oltiin taas käymäjalassa.
Gakgak, gakgak! kuuluu kaukaa. Minä tunsin äänen, se oli harmaahanhi. Lapsina me opimme ristimään kätemme ja seisomaan hiljaa, jottemme pelottaisi harmaata hanhea sen ohi kulkiessa — minulla ei ole mitään syytä lyödä sitä nyt laimin ja minä teen nyt samoin. Pehmeä, mystillinen mieliala valtaa minut, minä pidätän henkeäni ja tuijotan. Tuolla se tulee, taivas jää sen taakse kuin vanavesi. Gakgak! sanoo se päittemme päällä. Ja tuo ihana aura liukuu eteenpäin tähtien alla…
Sitten me vihdoin löysimme ladon hiljaisessa talossa ja nukuimme siellä useita tuntia; talonväki yllätti meidät sieltä aamulla, niin sikeästi me nukuimme.