Falkenberg kääntyi heti isännän puoleen tarjoten maksua. Olimme tulleet niin myöhään eilen illalla ettemme tahtoneet ketään herättää, selitti hän, mutta emme me mitään karkureita olleet. Isäntä ei tahtonut ottaa mitään maksua, antoipa meille vielä kahvia kyökissä. Mutta mitään työtä ei hänellä meille ollut, elonkorjuu oli nyt ohi eikä hänellä itsellään ja rengillään ollut muuta hommaa kuin tehdä ja korjata aitoja.
13.
Me vaelsimme kolme päivää saamatta työtä, meidän täytyi maksaa ruuasta ja juomastakin ja me köyhdyimme yhä.
Mitä on sinulla jäljellä ja mitä minulla? Emme me tällä tavalla voi avenseerata, sanoi Falkenberg ja ehdotti että alkaisimme hiukan varastella.
Harkitsimme asiaa hetken ja päätimme ottaa vaaria ajasta. Ruuasta ei pelkoa ollut, ainahan me voimme näpistää kanan tai pari; mutta raha yksin meitä oikein auttaa taisi, ja rahaa meidän piti saada. Ellei se käynyt yhdellä kävi se toisella tapaa, emmekä me mitään enkeleitä olleet.
En minä mikään taivaan enkeli ole, sanoi Falkenberg. Tässä minä nyt istun parhaissa vaatteissani, joita joku toinen voisi käyttää arkena. Minä pesen ne purossa ja odotan kunnes ne kuivuvat, jos ne hajoavat niin minä paikkaan ne, ja jos minä joskus ansaitsen hiukan yli tarpeen niin minä ostan uudet. Ei sen asian laita toisin ole.
Mutta nuori Erik sanoi sinun olevan aika pahan juomaan?
Se varpuspoika! Tietysti minä juon. Syöminen yksin käy liian kuivaksi… Katsellaanpa nyt talo jossa on piano, sanoi Falkenberg.
Minä ajattelin: piano talossa todistaa jonkunmoista yleistä varallisuutta, siellä me siis alamme varastaa.
Iltapuolella me tulimme sellaiseen taloon. Falkenberg oli etukäteen pukeutunut minun kaupunkivaatteisiini ja antanut minun kannettavakseni omankin säkkinsä, joten hän itse käveli aivan vapaana. Hän meni empimättä talon päärappusille ja katosi hetkeksi, takaisin tullessaan hän sanoi että joo, hän virittää pianoa.