2.
Tänne on saapunut aamulla mies, hän on tullut tupaa maalaamaan. Mutta kun vanha Gunhild on niin kovin ijällinen ja pahoin leinin lyömä, saa hän ensin hakata vähän keittopuita. Minä olen monasti tarjoutunut hakkaamaan puut; mutta hänen mielestään minulla on liian hienot vaatteet eikä hän ole millään keinoin tahtonut antaa minulle kirvestä.
Vieras maalari on pieni tanakka mies, punatukkainen ja parraton; hänen puuhaillessaan puitten kanssa seison minä ikkunassa ja vaaniskelen häntä nähdäkseni kuinka hän käyttäytyy. Kun huomaan hänen juttelevansa itsekseen, hiivin ulos tuvasta ja kuuntelen hänen ääntänsä. Jos hänen iskunsa epäonnistuu, pysyy hän rauhallisena eikä huoli mitään; mutta kun hän kolhasee itseään, vihastuu hän ja sanoo: piru! pirusoita! katsahtaa sitten nopeasti ympärilleen ja alkaa hyräillä salatakseen mitä oli sanonut.
Minäpä tunnen maalarin. Mutta se peijakas ei olekaan mikään maalari, se on Grindhusen, yksi tovereistani niiltä ajoilta, kun Skrejan tietä tehtiin.
Minä menen hänen luokseen, sanon kuka olen ja juttuan hänen kanssaan.
Siitä on monta vuotta kun me, Grindhusen ja minä, olimme yksissä tietöissä, se oli ihan nuoruutemme aikoina, me tanssimme teitämme mitä surullisimmissa saappaissa ja söimme mitä saimme, kun meillä sattui rahaa olemaan. Mutta jos rahoja oli liiemminkin, silloin tuli tytöille tanssit, koko lauvantai-yöksi, ja työtoverimme olivat hyviä veikkoja, ja talon vaimo se rikastui meille kahvia myömällä. Sitten tehtiin taas työtä iloiten ja riemuiten koko viikko ja ikävöitiin lauvantaita. Mutta Grindhusen, hänpä oli oikea punatukkainen susi piikoja ahdistelemaan.
Muistiko hän niitä Skrejan päiviä?
Hän katsoo minua, tarkastelee ja arastelee, kuluu hetki, ennenkuin saan hänet mukaan muistoihini.
Kyllä hän Skrejan muistaa.
Ja muistatko Viilan Anttia ja Spiraalia? Ja muistatko Petraa?