Minusta tuntui että hänen oli vaikea kieltää ja minä tartuin jo lakkiini, jotten vaivaisi häntä. Mutta Falkenberg, joka oli aivan kunnollisissa pukimissa ja käytti kantajaa, näytti kai hänestä oudolta. Hän katseli meitä uteliaana ja kysyi:
Minkälaista työtä?
Kaikellaista ulkotyötä, vastasi Falkenberg, me uskallamme ryhtyä aidanpanoon, ojankaivuun, muuraamiseen —
Taitaa jo olla liian syksy sellaisiin töihin, sanoi eräs mies lipputangon luota.
Niin, niinpä taitaa olla, sanoi rouvakin. En tiedä — nyt on päivällisaika, ettekö tahdo astua sisään hiukan haukkaamaan? Mitä meillä sattuu olematta.
Kiitos vain! vastasi Falkenberg.
Mutta minua harmitti hänen vastauksensa; se oli kovin nolo ja pilasi asiamme. Tässä piti minun päästä esiin.
Mille graces, madame, vous êtes trop aimable! sanoin minä jalolla kielellä ja paljastin pääni.
Rouva kääntyi ja katsoi minua hetken. Hänen hämmästyksensä oli naurettavan hauska.
Meidät sijoitettiin kyökkiin, jossa saimme erinomaisen aterian. Rouva meni sisään. Kun olimme syöneet ja teimme lähtöä, tuli rouva taas ulos; Falkenberg oli jälleen tullut rohkeaksi ja tahtoi käyttää hyväkseen rouvan ystävällisyyttä, hän pyysi saada virittää rouvan pianon.