Miksi te noin teette?
Ohjataksemme puun oikeaan suuntaan… aloin minä selittää.
Mutta rouva ei enää halunnut kuulla minun puhuvan, hän toisti kysymyksensä suoraan Falkenbergille ja sanoi:
Eivätkö muuten kaikki suunnat ole oikeita?
Silloin täytyi Falkenbergin vastata:
Ei, kyllä meidän pitää sitä ohjata.
Ettei se murra liian paljon nuorta metsää siitä mihin se kaatuu.
Kuulitko, sanoi rouva ystävättärelleen, kuulitko sinä millainen ääni hänellä on. Hän se juuri laulaa.
Kuinka minä murehdin, että olin lörpöttänyt niin paljon huomaamatta hänen toivomustansa! Minä tahdoin näyttää hänelle, että ymmärsin huomautuksen. Muuten se olikin neiti Elisabeth eikä kukaan muu, johon olin rakastunut, hän ei ollut oikukas ja oli yhtä kaunis kuin tuo toinenkin, jopa tuhatta vertaa kauniimpi. Minä aioin ruveta rengiksi hänen isälleen… Minä aloin nyt säännöllisesti joka kerta, kun rouva minua puhutteli katsoa ensin Falkenbergiin ja sitten häneen ja viivyttää vastaustani, aivan kuin olisin pelännyt ettei ole minun vuoroni. Minä luulen, että häneen alkoi hiukan koskea, kun noin käyttäydyin, ja vihdoin hän sanoi arasti hymyillen: Niin, teiltä minä kysyin.
Tuo hymy ja nuo sanat… Sydämeni läpi virtasi ilo, minä aloin hakata voimaini takaa ja tein tuimia leikkauksia. Työ luisti kuin leikki. Kuulin vain aika ajoin mistä oli puhe.