22.
Sahani isommat osat olivat valmiit, minä voin panna sen kokoon ja koetella sitä. Aitan portaitten luona oli tuulenkaataman haavan kanto, minä kiinnitin koneeni siihen ja tulin heti vakuutetuksi siitä, että saha leikkasi. No jaa, hiljaa te pikkuiset, tehtävä on ratkaistu! Teräksi olin minä ostanut ison pistosahan, jonka koko hamaran varustin hampailla; nämä hampaat tarttuivat sahattaissa pieneen hammasrattaaseen, joka oli laitettu kitkan vuoksi ja jota kuljetti painevieteri. Itse vieterin minä olin alkuaan tehnyt leveästä Emmalta saamastani liivinluusta, mutta koeteltaessa se osoittautui liian hervakaksi ja silloin minä valmistin uuden jousen vain kuusi millimetriä leveästä sahanterästä, josta olin laskenut pois hampaat. Mutta tämä uusi vieteri taas näytti jännittävän liikaa. Minun täytyi silloin selviytyä miten parhain taisin vetämällä vieterin vain puolitiehen ja kun se oli lauennut peräti vetämällä se uudelleen.
Minä en paha kyllä osannut yhtään teoriaa, minun täytyi melkein koko ajan edistyä koettelemalla ja se viivytti työtäni. Niinpä minun oli täytynyt hyljätä koko kartiomainen välityslaitos, joka osoittautui liian raskaasti vaikuttavaksi, ja suunnitella koko laitos uudelleen, yksinkertaisemman järjestelmän mukaan.
Oli sunnuntai, kun asetin koneeni haavan kantoon; uusi valkoinen puulaite ja kiiltävä sahanterä välkkyivät auringonpaisteessa. Ikkunoihin ilmestyi pian kasvoja, kapteeni tuli ulos. Kun minä tervehdin, ei hän vastannut, tuli vain päin ja tuijotti jäykästi koneeseen.
Kuinka se käy?
Minä annoin sahan liikkua.
Kas kas, minä luulen tosiaan —!
Rouva ja neiti Elisabeth tulivat ulos, kaikki piiat tulivat ulos, Falkenberg samoin. Ja minä annoin sahan liikkua. No niin, olkaahan nyt vain vaiti, kaikki te pienet!
Kapteeni sanoi:
Eikö kulu liiaksi aikaa, kun tämä laitos on asetettava joka puuhun?