Mutta Falkenbergille oli kapteeni antanut selvityksen, joka yhdellä iskulla musersi turhamaisuuteni: Neiti Elisabeth veisi minut vielä kerran pappilaan, jotta hänen isänsä saisi vielä kerran koettaa saada minut rengikseen. Hän oli isänsä kanssa siitä sopinut.
Minä mietin ja mietin tuota selitystä.
Mutta jos sinä rupeat pappilaan, niin rautatietyöstämme ei tule mitään, sanoi Falkenberg.
Minä vastasin:
Minä en rupea.
23.
Varhain aamulla lähdin ajamaan naisia, jotka istuivat suljetuissa vaunuissa. Aluksi oli kelpo lailla kylmä, villapeitteeni oli nyt suureksi hyödyksi ja minä käytin sitä vuoroin polvillani vuoroin hartioillani.
Minä ajoin samaa tietä, jota olimme Falkenbergin kanssa vaeltaneet, ja tunsin paikan toisensa jälkeen: tuolla ja tuolla viritti Falkenberg pianoja, tuolla kuulimme harmaanhanhen… Aurinko nousi, tuli lämmin, tunnit kuluivat; eräässä tienhaarassa koputtivat naiset vaununikkunaan ja sanoivat, että oli päivällisaika.
Minä näin auringosta että oli aivan liian aikaista rouvasväen syödä päivällistä, jota vastoin minun sopi se kyllä tehdä; mehän söimme, Falkenberg ja minä, kello kaksitoista. Minä ajoin siis eteenpäin.
Ettekö voi pysäyttää! huusivat naiset.