Teidänhän on tapana syödä kello kolme… Minä luulin…
Mutta meidän on nälkä.
Minä ajoin vaunut sivuun, riisuin hevoset valjaista ja hain niille vettä. Olivatko nuo merkilliset ihmiset sovittaneet minun syöntiaikani mukaan omansa?
Olkaa hyvä! huudetaan.
Kun en mielelläni voinut syödä heidän kanssansa, jäin hevosten luo seisomaan.
No? sanoi rouva.
Olkaa hyvä ja antakaa minulle jotakin, sanoin minä.
He antoivat minulle molemmin eivätkä luulleet minun saavan kyllikseni; minä avasin olutpulloja ja sain niistäkin runsaan osani, siitä syntyi maantiejuhla, pieni seikkailu elämässäni. Rouvaa uskalsin minä kaikkein vähimmin katsella, jottei hänen tarvitsisi tuntea itseänsä loukatuksi.
He juttelivat ja laskivat leikkiä keskenään ja ottivat ystävyydestä minutkin mukaan. Neiti Elisabeth sanoi:
Ajatelkaa, minusta tuntuu niin hauskalta syödä ulkona. Eikö teistäkin?