Nyt ei hän sinutellut kuten ennen.
Se ei ole niinkään uutta hänelle, sanoi rouva. Hänhän syö joka päivä metsässä.
Voi tuota ääntä, silmiä, naisellisen hellää ilmettä kädessä, joka ojensi lasia minulle… Minäkin olisin voinut jotakin sanoa, kertoa yhtä tai toista avarasta maailmasta ja huvittaa heitä, minä olisin voinut neuvoa heitä, kun he lörpöttelivät eivätkä tietäneet miten kameelilla ratsastetaan tai viiniä korjataan…
Minä kiiruhdin syöntiä päästäkseni pois. Otin pytyn ja menin noutamaan hevosille lisää vettä, vaikka se oli tarpeetonta; minä istuin puronrantaan.
Hetken kuluttua huusi rouva minulle:
Tulkaa hevosten luo. Me lähdemme metsään katsomaan löytäisimmekö humalanlehtiä tai jotain sentapaista.
Mutta kun minä tulin vaunujen luo, olivat he yksimielisiä siitä että humala oli karistanut lehtensä ja ettei täällä ollut pihlajanmarjoja eikä kirjavia lehtiä.
Metsästä ei löydä mitään, sanoi neiti. Ja hän kysyi taas minulta suoraan:
Sanokaapa, eihän teillä ole täällä laisinkaan kirkkomaata missä kävellä?
Ei?