Suuret assyrialaiset valloittajat Tiglatpileser III ja Sargon veivät 8:nnella vuosisadalla maasta pois suuren osan Galilean ja Samarian asukkaista ja lähettivät sijaan assyrialaisia uutisasukkaita, joiden joukossa oli arjalaisiakin aineksia. Siitä ajasta saakka oli mainituissa maakunnissa ei-hebrealainen, osaksi arjalainen asutus, jonka eroavaisuudesta Judean asukkaisiin verraten Uusi Testamentti huomauttaa. Sillä pohjalla on, sivumennen sanoen, tehty hypoteesi, että Jeesus Natsarealainen ja hänen ensimäiset opetuslapsensa eivät olisikaan olleet seemiläisiä, vaan arjalaisia — hypoteesi, jolla on väärin tahdottu halventaa juutalaisia, sillä pääasiahan on, eikä sitä voi kukaan kieltää, että Kristus uskonnoltaan ja kasvatukseltaan oli juutalainen. Sama koskee mainittujen maakuntien koko asujamistoa, jonka sen vuoksi uskontonsa takia voisi sekoittaa varsinaisiin juutalaisiin. Aina 2:sesta vuosituhannesta Esran aikoihin 5:nnelle vuosisadalle tapahtui israelilaisten keskuudessa hillitön verensekoitus, ja silta ajalta ovat juutalaisen tyypin tunnusmerkit pääasiassa peräisin.
Vielä myöhemminkin on juutalaisiin sekaantunut vierasta, etenkin arjalaista verta, mutta tällä rotusekoituksella näyttää olevan pienempi merkitys. Meidän ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina liittyi juutalaisuuteen paljon kreikkalaisia ja roomalaisia. Etelä-Venäjän chazarit kääntyivät 8:nnella vuosisadalla juutalaisuuteen, seikka, joka tuskin voi olla saamatta aikaan rotusekoitusta, joka ehkä ulottui venäläisiinkin, koskapa nämä 200 vuoden aikana maksoivat veroa chazareille. Vielä 19:nnellä vuosisadalla sattuu niin omituinen tapaus, että kokonainen kristitty lahko, sabbataarit Siebenbürgenissa, suorastaan kääntyy juutalaisuuteen. Pitkän aikaa oli Euroopan juutalaisille sallittua käyttää kristityitä orjia ja ympärileikata miespuoliset, suhteita, jotka nekin vaikuttivat rodun sekaantumiseen. Samaan suuntaan vaikuttivat ristiretket sekä Euroopassa että Palestiinassa. Keskiajan alkupuolella olivat avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä sangen tavallisia, vaikka kirkolliskokoukset Orleansissa (538), Toledossa (589) ja Roomassa (743) kielsivätkin ne. Unkarissa kiellettiin sellaiset seka-avioliitot 11:nnellä vuosisadalla, mutta niitä solmittiin kuitenkin vielä 200 vuotta myöhemmin, ja useimmissa tapauksissa kääntyi kristitty puoli juutalaisuuteen. Sittenkuin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä tulivat luvallisiksi useimmissa kulttuurimaissa, on seka-avioiden luku yhä kasvanut, ja sen ilmoitetaan Saksassa olevan yhtä suuren kuin katolisten ja protestanttien välillä solmittujen liittojen. Vuosina 1873—97 solmittiin kaikkiaan 6,677 avioliittoa kristittyjen ja juutalaisten välillä. Näistä syntyi 11,578 lasta, joista noin 1/4 on liittynyt juutalaisuuteen ja suurin osa omaksunut kristinuskon, kun taas osa on jäänyt tunnustuksettomaksi. Aikojen kuluessa on vihdoin suuret määrät juutalaisia kumpaakin sukupuolta kääntynyt kristinuskoon osaksi pakosta osaksi vapaaehtoisesti, vuodattaen siten arjalaisten eurooppalaisten suoniin juutalaista verta. N. s. marraneja eli väkisin kastettuja juutalaisia oli Kastiliassa ja Aragoniassa 1400-luvulla useita satojatuhansia, joista monet kohosivat valtion korkeimpiin virkoihin ja saavuttivat rikkautensa takia suuren vaikutusvallan. Mainituissa maakunnissa oli vain harvoja huomattavia sukuja, joilla ei ollut juutalaisverta suonissaan. Samanlaisia olosuhteita voi huomata muuallakin Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Meidänkin maassamme on useita huomattavia juutalais-syntyisiä kristittyjä perheitä. Yksistään 19:nnellä vuosisadalla on juutalaislähetys liittänyt kristikuntaan noin 224,000 juutalaista, joista suhteellisesti useimmat, kuvaavaa kyllä, ovat omaksuneet protestanttisen tunnustuksen.
Sanotusta pitäisi käydä selville, että juutalaiset eivät ole puhtaita seemiläisiä eivätkä vallan vierasta rotua meille, niinkuin tavallisesti sanotaan ja uskotellaan. Tämä koskee erityisesti saksalais-puolalaisia juutalaisia (n.s. askenazim), jotka asuvat Pohjois-Euroopassa. Suuren suunsa, paksujen huulien, kömpelön nenänsä ja pienikasvuisuutensa kautta eroavat he harvalukuisista Etelä-Euroopan juutalaisista (n. s. sefardim), jotka hienopiirteisempinä ja jalomuotoisempina lähenevät seemiläistä tyyppiä, — Kun oppi juutalaisten puhtaasta seemiläisyydestä on väärä, on myöskin »antisemitismi» sopimaton nimitys juutalaisvihamieliselle liikkeelle, seikka, jolla tietysti kuitenkaan ei ole mitään merkitystä itse asialle.
Juutalaiset edustavat pikemmin tyyppiä kuin erikoista rotua. Ja vaikka tämä tyyppi onkin pääasiallisesti muodostunut jo ennen 5:dettä vuosisataa e. Kr. ja osoittanut suurta sitkeyttä, ei se kuitenkaan ole niin helposti tunnettavissa kuin yleensä kuvitellaan. Erottamaan Keski-Euroopan juutalaisen muista ihmisistä vaaditaan erittäin kehittynyttä fysionomista kykyä.— tai antisemiittistä vainua. Tuskin puolella juutalaisten lukumäärästä on nykyään koukkunenä. Juutalaisnenä vaihtelee pystynenän, suoran ja kotkannokan välillä. Koukkunenä on olemassa vähemmin todellisuudessa kuin mielikuvituksessamme, missä se näyttelee tunnusmerkin väärää osaa, raamatullisten, Rembrandtin ja muiden vanhojen kuvien ansiosta. Varmempana ohjeena ovat käyrät nenänpielet, raskaat silmäluomet ja täyteläiset huulet.
Juutalaisia on nimitetty teräksiseksi kansaksi, ja kuva onkin oikeutettu, jos ajattelemme, ettei 2,000-vuotinen kodittomuus, marttyyrius ja vaino ole kyennyt hävittämään ja murtamaan heitä — tai paremmin sanoen juutalaisuutta. Toiselta puolen osoittaa historia taaskin, että juutalaiset ovat olleet hyvin taipuisaa ainesta, joka on mukautunut eri ilmanaloihin, kieliin ja olosuhteihin ja aina vastaanottanut voimakkaita vaikutuksia ympäristöltään. Ei ole syyttä sanottu, että joka maalla on sellaiset juutalaiset kuin se ansaitsee.
Monet niistä juutalaisten sisäisistä ja ulkonaisista tunnusmerkillisistä piirteistä, jotka tekevät heidät epämiellyttäviksi silmissämme, eivät ole alkuperäisiä, vaan historiallisista olosuhteista johtuneita. Muinaisten Espanjan juutalaisten ritarillista, ylpeää käytöstä kehuttiin. Itä-Euroopan juutalaisissa ei ole tätä piirrettä, pikemmin lähenevät he vastakohtaa. Niinkuin maaorjuus niillä seuduin, missä se on vallinnut, on jättänyt näkyvät jäljet kansan luonteeseen, samoin on todennäköisesti tuo ahdas asema, missä juutalaiset vuosisatoja ovat eläneet, painanut heihin leimansa. Vapauden tai orjuuden tunne kuvastuu eri lailla käytöksessä, luonteessa ja katseessa. Monelle juutalaiselle ominainen pistävä tai surullinen katse lienee muistoa sorron ja vihan ajoilta, jolloin ainainen taistelu hengestä ja omaisuudesta vallitsi. Viekkaus ja salajuonet ovat aina olleet heikkojen ja sorrettujen aseina. Myöskin tuo yksipuolinen kaupustelu, johon juutalaissukupolvi toisensa jälkeen on ollut pakotettu turvautumaan elääksensä, on pakostakin jättänyt kansan luonteeseen ja siten jossain määrin sen ulkonaiseen tyyppiinkin piirteitä, jotka todistavat kylmää harkintaa, materialismia ja ahneutta, jota viimemainittua ominaisuutta sana »juutalainen» nykyään tarkoittaa. Mutta Schylock-tyypillä ei nyt enää ole keskiaikaisia edellytyksiänsä. Siksi ei tulekaan pitää jokaista juutalaista Schylockina eikä yleensä antautua sympatian tai antipatian johdettavaksi pelkän tunteen teille.
Se että juutalaiset pitävät itseään erityisenä kansallisuutena, ei liene rikos, inhimilliseltä kannalta, muiden kuin yltiöpäisten natsionalistien silmissä. Kansallisuudella täytynee määrätyissä rajoissa olla yhtä hyvä oikeus puolustaa itsenäisyyttään kuin yksilölläkin. Todellisuudessa ovat useimmat kansat yhdistetyt eri kansallisuuksista. Ja vaikkapa yhteistyö niiden kesken ei aina tapahtuisikaan erimielisyyksittä, näyttää kokemus kuitenkin, ettei yhteistyö ole mahdoton.
Nyt kuuluu kysymys: onko juutalaisten kansallistunne tosiaan yhteiskunnallinen vaara?
Sana »juutalainen» ilmaisee kielenkäytön mukaan sekä kansallisuutta että uskontunnustusta. Mutta kun juutalainen Ruotsissa, Englannissa tai muissa vapaissa maissa kantaa ylpeydellä nimeään, tarkoittaa hän varmasti etusijassa tai yksinomaan uskontoaan. Kaikkialla, missä juutalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet, tuntevat ja tunnustavat he itsensä sen kansan jäseniksi, joka on ottanut heidät lapsikseen. Ranskalainen juutalainen sanoo itseään ranskalaiseksi, ja hänellä on siihen sama oikeus kuin kellä ranskalaisella hyvänsä.
Juutalaiset kulttuurimaissa tietävät varsin hyvin — ja ne, jotka eivät vielä tahdo tietää, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan — että erityisen juutalaisen kansallisuuden säilyttämisellä on hyvin pienet edellytykset, jotka päivä päivältä pienenevät. Leikkaus, joka sitäpaitsi koskee ainoastaan toista puoliskoa kansasta, saattaa yhtä vähän kuin rokotus tai kaste edellyttää kansallisuutta. Yhteinen uskontunnustus ei sitä myöskään tee. Se yhdysside, mikä sisältyy juutalaisten historiaan ja kirjallisuuteen, rajoittuu nyt ainoastaan uskonnolliselle alalle ja heikkenee lakkaamatta. Kulttuurikansojen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteen joutuminen vie juutalaisten harrastukset eri aloille. Se mitä nykyajan juutalaiset kirjoittavat, kuuluu yleiseen kirjallisuuteen ja luetaan sen kansan kirjallisuuteen, johon kirjailija kuuluu. Juutalaisilla ei ole yhteistä kieltä, joka, jos mikä, saa aikaan kansallisriitoja. Kadehdittavan helposti ovat he yleensä omistaneet ympäristön kielen ja taipuvalla mukautumiskyvyllään ovat he pian saaneet aseman eri kansojen kirjallisessa elämässä. Heinestä ihmisenä voimme ajatella mitä hyvänsä, mutta vastoin juutalaisvaatimuksia, vieläpä kaikkeinkorkeimpia mielenilmaisuja, täytyy myöntää, että hän oli, kuten hän itse sanoo, »ein deutscher Dichter». Samoin kuuluvat Levertin, Warburg ja Schuck ruotsalaiseen kirjallisuuteen, vieläpä etevimpien ruotsinkielellä kirjoittaneiden valiojoukkoon. Niinkuin usea tietää, oli Z. Topeliuksella suonissaan pisara juutalaisverta, josta hän leikillään ja ehkei kuitenkaan aivan leikillään — sanoi olevansa ylpeä.