Melkoinen annos kansallisylpeyttä ja itseihailua ilmenee tosin juutalaisuuden traditsionissa. Mutta itämaiseen tapaan on juutalaisella natsionalismilla juurensa uskonnossa, ja kuvaavaa on, että se elää vielä juuri Itä-Euroopassa, siis ympäristössä, missä uskonto ja natsionalismi ovat keskenään läheisessä yhteydessä. Poliittista uhkaa juutalaisen natsionalismin tuskin voi katsoa sisältävän. Vanhan Testamentin opilla, että Israel on Jumalan valittu kansa, on vastineensa Uudessa Testamentissa mitä kristittyihin tulee, ja niin on ylpeyden oikeutus kuitattu. Muuten selitetään mainitun opin sisällys juutalaisten katkismuksessa täysin tyydyttävällä tavalla, siten, ettei se anna mitään etuoikeuksia, vaan tuo mukanaan suurempia velvollisuuksia.
Joissakin Jesajan kirjassa olevissa eskatologisissa runoelmissa on kansallinen ylpeys lentokykyisin ja kiitää eteenpäin naiivin mielikuvituksen siivillä, viehättäen lapsellisella koomillisuudellaan. Siinä kerrotaan, kuinka pakanat aikojen täyttyessä voittokulussa kantavat hajaantuneet Israelin lapset Sijjoniin hartioillaan tai vievät heidät vaunuilla, hevosilla, paareilla, muuleilla ja kameleilla Jerusalemin ihanuuteen. On epäilemätöntä, että sellaiset tulevaisuudenkuvat ovat kangastelleet keskiajan juutalaisille. Mutta kristittyjenkin haaveksijain silmissä väikkyy uuden Jerusalemin ihanuus kuin taivaallisen ja maallisen todellisuuden väliaste.
Naurettavasti ennemmin kuin pelottavasti vaikuttavat samantapaisen hengen elähyttämät ajatukset eräässä juutalaisessa rukouskirjassa, joka ilmestyi niin myöhäisellä ajalla kuin v. 1840, Siinä luetaan, että juutalaiset ovat korotetut kaikkien kansallisuuksien yläpuolelle ja määrätyt hallitsemaan koko maailmaa; siksi eivät he tunnustakaan muuta hallitsijaa kuin ruhtinas Jahven ja halveksivat muita kansoja, saastaisia, joita he kerran, päästyään kunniaansa, tulevat rankaisemaan j.n.e. Onneksi on juutalaisten poliittinen vapautuminen sitten v:n 1840 saatettu loppuun useimmissa maissa ja sen täytynee lopulta avata sokeimmankin uskonkiihkoilijan silmät. Moiset kansallis-uskonnolliset haaveilut, joilla ei todellisuudessa ole muuta tukea kuin mahdollisesti juutalaisen rahakukkaron kilinä, ovat pienempänä vaarana vapaudelle kuin se natsionalismi, jonka tunnussanana on »yksi kieli», tai se, joka panssaroiduin nyrkein lyö tahtia lauluille sellaisille kuin »Deutschland, Deutschland über alles; Deutschland über Welt».
Ymmärtämättömyydestä on joissakin Talmudin lauseissa oltu tapaavinaan mautonta juutalaista kansallisylpeyttä. Siellä sanotaan esim. »Teitä nimitetään ihmisiksi, mutta muita kansoja ei ihmisiksi sanota,» Ettei lausuntoa pidä ymmärtää kirjaimellisesti, näkyy siitäkin, ettei Talmudin mukaan ole ihminen sekään, jolla ei ole vaimoa tai joka ei omista maata (Laz. 378). Voisimme esittää useampia esimerkkejä siitä, että nykyaikanakin käytetään »ihminen»-sanaa yhtä naiivisti. Kuuleehan meilläkin esim. sanottavan: »kolme ihmistä, ja yksi ryssä».
Niin voimakas ja hillitön kuin juutalaisten kansallistunto muinoin on ollutkin ja niin kauas kuin uskonnollinen fanatismi onkin kantanut sen kaikua läpi aikojen, on historian kova käsi käytännössä sen tukahuttanut, eikä sillä enää ole minkäänlaista poliittista merkitystä. Kansakuntana eivät juutalaiset ole näytelleet mitään merkittävää poliittista osaa edes entisaikoina. Euroopan juutalaiset eivät ole saaneet aikaan alkuakaan yhteiseen johtoon hyvinvointinsa päivinä enemmän kuin keskiajallakaan. Nykyisissä valtioissakaan eivät he muodosta poliittista puoluetta. Niinkuin muutkin ihmiset ovat he osaksi vanhoillisia, osaksi vapaamielisiä, sosialisteja y.m. Anarkistejakaan ei näytä heidän joukostaan puuttuvan. Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustajat Kassalle ja Marx, junkkeripuolueen perustaja F.J. Stahl, Englannin konservatiivien uudistaja Beaconsfield, Saksan kansallisvapaamielisten paraat miehet Lasket ja Simeon olivat juutalaisia.
Meillä ei ole mitään syytä antisemiittien tapaan epäillä juutalaisten kansalaisten isänmaanrakkautta. Jo Jeremias (28:7) kehotti maanpakoon vietyjä kansalaisiaan: »Etsikää sen kaupungin parasta, minne Jahve on teidät vienyt, ja rukoilkaa Jumalaa sen puolesta, sillä kun se menestyy, käy teillekin hyvin.» Voidaan väittää, että tuohan on itsekkyyttä. Mutta mitä sitten on patriotismi ellei jonkinlaista itsekkyyttä? Juutalainen sanhedrio, joka Napoleonin aikana kokoontui Pariisissa 1807, israelilainen synodi Leipzigissä 1869, saksalais-juutalainen seurakuntaliitto 1885 ja viimeksi saksalaisten rabbiinien kokous 1897 ovat tehneet päätöksiä, jotka sisältävät, että juutalaisuus vaatii tunnustajiaan palvelemaan uskollisesti isänmaataan ja edistämään koko sielullaan ja sydämellään sen kansallisia harrastuksia. Ettei patriotismi ole ainoastaan rabbiinien teoriaa, selittää se seikka, että kun 1812 v:n julistus korotti Preussin juutalaiset valtion kansalaisiksi, niin noin 5½ % asevelvollisuusiässä olevista juutalaisista nuorukaisista otti vapaaehtoisina osaa taisteluun Saksan vapauden puolesta. Samoin ottivat juutalaiset osaa Unkarin vapaustaisteluun v. 1848—49. Heitä ei puuttunut Garibaldinkaan vapaajoukoista v. 1860, ja suuressa saksalais-ranskalaisessa sodassa ei kummallakaan puolella ollut mitään muistutettavaa juutalaisten lojaalisuutta vastaan. Sitä nurjempi on tuo Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa (puhumattakaan Venäjästä) käytännössä oleva menettelytapa sulkea juutalaisilta pääsy korkeampiin sotilasvirkoihin, samoin kuin heitä kaikin tavoin boikotetaan jokapäiväisessä elämässä.
Syyttä on Pariisissa v. 1860 perustettu Alliance israélite leimattu poliittiseksi yhdistykseksi. Todellisuudessa ovat sen harrastukset ainoastaan humanistisia kajoomatta ollenkaan poliittisiin, yhteiskunnallisiin tai kansallisiin puolueriitoihin.
Antisemiitit ovat luulleet löytävänsä jonkunlaisen poliittisen juutalaisliigan Venäjältä. Mitä tuosta muka poliittisesta liigasta suunnilleen ajateltiin, selvinnee siitä, että sen nimi kahal on venäläisessä äänneasussaan tuon meilläkin ylen tunnetun, merkitykseltään erikoisesti poliittisen »kagaali»-sanan alkumuotona. Todellisuudessa tarkoitti kahal keskiajalla juutalaisten seurakuntien luottamusmiesten kollegiota, joka m.m. oli edesvastuussa siitä, että jokainen seurakunnan jäsen maksoi veronsa. Laitos elää jonkunlaisena hallinnollisena virastona Venäjällä, missä juutalaiset seurakunnat yhteisesti vastaavat verojen ja rekryyttien lähettämisestä.
N.s. sijjonismilla on sen sijaan todellakin poliittinen tarkoitus. Sen tunnussana on: juutalainen kansa omassa maassa. Maa on, kuten tiedetään, Palestiina, ja sijjonismi ei siis suuntaannu mitään eurooppalaista valtiota tai kansaa kohti. Koska sijjonistinen liike syntyi Itä-Euroopassa, missä vanhoillisimmalla juutalaisuudella, jonka etupäässä ovat hurjahaaveiset, kulttuurille vihamieliset chacidit, on tyyssijansa, ei liike ole vieras niille kansallisille suuruudenunelmille, joista edellä on ollut puhe. Yhtä paljon perustuu se kuitenkin siihen vanhoillisissa juutalaisissa heränneeseen aavistukseen, että heidän asemansa on mahdoton. Juutalaiset huomaavat, että he yhteiskunnallisen vapautumisensa kautta ja tultuaan kristittyjen kansojen kulttuuriyhteyteen ovat joutuneet yhtäläistymisen alaisiksi, joka vähitellen mutta varmasti johtaa täydelliseen ympäristöön-sulautumiseen. Vaikkapa sijjonistien onnistuisikin toteuttaa utopinen unelmansa, olisi kuitenkin joukottain juutalaisia, jotka eivät tahtoisi vaihtaa eurooppalaisia isänmaitaan Palestiinan erämaihin. He jäisivät rauhallisesti siihen missä ovat ja antaisivat sulautumisen tapahtua.
Natsionalistit molemmin puolin pelkäävät enimmän tuota sulautumista. Heidän pelkonsa onkin jossain määrin oikeutettu. Sillä se ei voi tapahtua ilman vastaavia kansallisluonteen muutoksia, kansallisten ominaisuuksien ja rakkaiksi tulleiden erikoisuuksien hioutumista ja muodostelua. Mutta sellainen on kerta kaikkiaan historian laki, jota vastaan eivät ainakaan mitkään erottautumispyrinnöt voi taistella. Voi lohduttaa itseään sillä, että sulautumisprosessi ylimalkaan tapahtua hitaasti. Ensiksikin täytyy tapojen ja maailmankatsomusten tulla jossain määrin yhtäläisiksi. Vasta sitten voi fyysillinen sulautuminen alkaa, sikäli kuin vastenmielisyys seka-avioliittoja vastaan häviää. Mitä pienempi kansan keskuudessa elävä juutalaisjoukko on, sitä helpommin tapahtuu luonnollisesti sulautuminen, niinkuin Ruotsissa, Tanskassa ja Englannissa, ja sitä vähäisempi on sen vaikutus. Maissa, missä juutalaisten luku on hyvin suuri, kuten Venäjällä ja Rumaaniassa, kestää sulautuminen paljon kauemmin, eikä sitä voi nyt vallitsevien olojen pohjalla pitkiin aikoihin toivoakaan. Suurissa piirtein voi juutalaiskysymyksen ratkaisua sentakia odottaa vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, ja se on varmasti vaativa tuntuvia uhrauksia kulttuurin alalla kauemmaksi tulleelta osalta.