Yleensä on Talmud, joka merkitsee »oppi», »opinto», juutalaisten melkein vuosituhantisen henkisen ja uskonnollisen elämän tuote; se on juutalaisen hengen aina pienimpiin yksityisseikkoihin käypä historia. Talmudia on sattuvasti verrattu valtavan suureen oppisaliin, jossa noin kaksituhatta rabbiinia keskustelee ei ainoastaan uskonnollisista ja juridisista kysymyksistä, vaan melkein, kaikesta, niihin inhimillinen tieto kohdistuu: luonnontieteestä, lääketieteestä, tähtitieteestä, maantieteestä, kasvatusopista, kielitieteestä, historiasta y.m. Näitä monenlaisia aineita ei käsitellä länsimaisen hengen vaatimassa historiallisessa järjestyksessä, vaan ne pyöriskelevät keskenään kirjavassa sekasotkussa esitystavan hypähdellessä toisesta äärimäisyydestä toiseen. Joskus kehitetään ja jaotellaan lause sellaisella teoretiseeraavalla kasuistiikalla, että se lopulta häipyy mahdottomuuksiin. Joskus taas keskustellaan jostain kysymyksestä dialektisellä taituruudella, mikä säihkyy loogillista terävyyttä, mutta kehittyy taas viisasteluun ja pikkumaisuuksiin, joiden ainoa tarkoitus on häikäistä ja sekoittaa. Ja vihdoin katkeavat nuo ajatusten turnajaiset silloin tällöin leveänä juoksevaan kertomukseen, jota aito itämainen mielikuvitus kannattaa.
Ylläsanotusta käynee selville, miksi Talmud on maailmankirjallisuuden vaikeimmin tajuttavia teoksia. Siksipä ovat mielipiteetkin sen arvosta hyvin erilaisia sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa. Jotkut nostavat Talmudin pilviin, toiset taas leimaavat sen viisastelujen ja pikkuseikkojen sekamelskaksi.
Talmudin oleellinen merkitys juutalaisille on siinä, että se on kehittänyt heidän uskontosysteemiään Vanhan Testamentin pohjalla ja säilyttänyt heidän traditsioninsa. Mutta Talmud on ollut juutalaisuudelle kaksiteräinen miekka. Se on ehkä mahtavin linnoitus, mitä kansallistunto on suojakseen rakentanut. Tuon suojelusmuurin vuoksi pelastui juutalaisuus sekaantumasta kreikkalaisroomalaiseen kulttuuriin, johon sen nuori vesa, kristinusko, liittyi. Talmudin tutkiminen kehitti myöskin sitä ajatuksen terävyyttä, intelligenssia ja hengen joustavuutta, mikä on juutalaisille ominaista ja mikä on ollut heidän ylemmyytensä ja kestävyytensä syynä. Mutta tuo jyrkkä tapa, millä Talmud painostaa juutalaisuuden erikoisuutta, sen pyrkimys säännöttömään juutalaisten elämä pienimpiä yksityiskohtia myöten aina kehdosta hautaan saakka, pyrkimys, joka ehkä oli paikallaan ja ainakin selitettävissä tuon olemassaolontaistelun aikana, jolloin Talmud syntyi, toi mukanaan seisahduksen ja tuhoisan eristäytymisen. Kun kristinusko perustuen Vanhan Testamentin profeetalliseen, yleisempään ja yleisinhimillisempään käsitykseen vastusti juutalaisuuden lakiorjuutta ja kirjaimellisuutta, puhuen yksilön vapauden puolesta, ja kun kristinuskon kehitys senvuoksi on kulkenut yhä suurempaa vapautta kohti, lähti juutalaisuus ja Talmud vaeltamaan aivan päinvastaista, vanhoillisuuden tietä. Talmud ei selitä niin paljon yleisinhimillisiä, profeetallisia aatteita, kuin kansallista hurskaudenihannetta, joka liittyy usein väärin ymmärrettyyn ja väärin käytettyyn farisealaisuussanaan. Horjuen molempien suuntien välillä sitoi Talmud juutalaisuuden tunnustajat uusilla siteillä ja rajoituksilla niiden monien lisäksi, mitkä johtuivat itseensä-sulkeuneesta heimo-uskonnosta ja papillisesta lainsäädännöstä. Sorto ja vaino, joka muukalaisten keskellä seurasi juutalaisia maanpakolaisia heidän valtionsa kukistuttua ja joka piti heitä monta vuosisataa ympäristön kulttuurityön ulkopuolella, tunki heidät yhä tiukemmin heidän uskontonsa ahtaiden rajojen sisälle sekä esti heidän kehityksensä tai teki sen yksipuoliseksi. Tällaisten olojen vuoksi juutalaisten elämä meidän päivinämme näyttää olevan useissa kohdin vähintäin tuhat vuotta yleisestä kehityksestä jäljessä.
Sulkuna juutalaisten kehitykselle vaikutti sekin seikka, että laajoissa juutalaispiireissä menetettiin historiallinen käsitys Talmudista oikeuslähteenä. Tosin eivät sen opit ole saaneet tuota virallista pyhitystä, joka liittyy kristinopin dogmeihin, — ehkä vain siksi, että juutalaisuudelta puuttui ja yhä puuttuu julkinen, yhtenäinen johto. Käytännössä Talmud sitävastoin sai määräävän merkityksen, joka oikeastaan ei sille kuulu, niin että se kohta työnsi syrjään Vanhan Testamentin tutkimisen.
Tähän suuntaan vaikuttivat osittain turmiollisella tavalla muutamat oppikirjat, joiden tarkoituksena oli tehdä tuo voimassa olevan käytännön vaivalloinen selitteleminen tarpeettomaksi ja määritellä yleistajuisessa muodossa Talmudin lausunnot. Niihin kuuluu Mos. Maimonideksen v. 1180 valmistunut jättiläisteos Mischna thora eli Jad chazaka, »voiman käsi». Moses Coucy'laisen julkaisema Sefer hamisvoth (noin 1250), Jakob ben Ascherin Arbaa turim ja ennen kaikkia Josef Karon († 1575) julkaisema Schulchan arukh, »katettu pöytä». Viimemainitussa teoksessa, sanoo Reinach, muutettiin vanhojen opettajien vähäpätöisimmätkin lauseet taipumattomiksi laeiksi ottamatta lukuun paikkaa, aikaa ja oloja. Etenkin krakaulaisen Iserleksen v. 1588 laajentama muodostelma on saanut osakseen liian suuren arvon ja suuressa määrin edistänyt juutalaisuuden eristymistä ja seisahdusta. Se antaakin näennäistä tukea monelle intohimoiselle hyökkäykselle, jotka Talmud, oikein selitettynä, torjuu.
Onneksi ei edes juutalaisuus ole säästynyt vapaammilta virtauksilta. Meidän päivinämme täytyy tehdä erotus reformeerattujen ja oikeauskoisten juutalaisten välillä, lukuunottamatta lahkoja, joista karaiitit jo entuudestaan ovat hyljänneet koko rabbiinitraditsionin tunnustaen ainoastaan Vanhan Testamentin.
Oikeauskoiset ovat enemmistönä, ja heihin kuuluu sivistyksellisesti alinna oleva osa juutalaisista, pääasiallisesti Itä-Euroopassa. He puhuvat syvimmällä kunnioituksella pyhästä Talmudistaan. Sen tutkiminen on heidän mielestään inhimillisen toiminnan korkein huippu ja ihanne. He väittävät, että aina Mooseksen lain julistamisesta saakka Sinailla on halachan suullinen laki ollut Mooseksen kirjoissa olevan kirjoitetun lain rinnalla. Laki on siis heidän mielestään yksi, vaikka se on virrannut juutalaisille kahdelta taholta.
Tällaisen epähistoriallisen ja epäkriitillisen ajatuskannan johtamina menevät jotkut oikeauskoisten edustajat niin pitkälle, että pitävät Talmudia ainoana lähteenä, josta juutalaisuus on kummunnut, juutalaisuuden olemassaolon perusteena, vieläpä sinä elävänä sieluna, mikä on muodostanut ja pitänyt pystyssä juutalaisuuden.
Paljon selvempi ja oikeampi käsitys Talmudista on reformijuutalaisuudella, jonka alkuunpanija oli Kantin aikalainen, Lessingin ystävä, hänen Nathan Viisaansa esikuva, Moses Mendelssohn († 1786). Reformijuutalaisten mielestä on Talmud yksinkertaisesti kokoelma opetuslauseita eikä mikään lakikirja. He näkevät selvään sen seikan, että Talmudin moraaliperusta on monessa suhteessa eristyvä, puolueellinen ja ahdas. Holdheim, eräs reformi juutalaisuuden etevimmistä johtajista, sanoo: »Meidän uskonnollis-siveellinen tuntomme on jo paljon ylempänä Talmudin moraaliperustetta.» Frankfurt am Mainin rabbiini Leop. Stein († 1882) kielsi juhlallisesti, että Talmud olisi juutalaisten uskonnon lähde. Hän ilmaisee myöskin vakaumuksenaan, kuten jo Mendelssohn, että verrattoman paljon siitä, mitä Talmudissa sanotaan kirjoitetun lain välttämättömäksi selitykseksi, on vahingollisia ihmissäädöksiä, jotka vain ovat himmentäneet juutalaisten uskonnon kirkkautta. Amerikkalaiset rabbiinit ovat niinikään monasti selittäneet Talmudin auktoriteetin kumotuksi. Reformijuutalaisten radikaalisin osa ei ole ainoastaan hyljännyt Talmudia, uskoa Messiaan tuloon ja ruokalakeja, vaan myöskin poistanut hebreankielisen jumalanpalveluksen ja asettanut sabbatin sunnuntaiksi. Tätä suuntaa edustaa berliiniläinen Reformgenossenschaft, jonka Stern ja Holdheim perustivat v. 1845. Onpa syntynyt yhdistyksiä ympärileikkaustakin vastaan, sittenkuin Abr. Geiger ensin uskalsi nousta tuota barbaarista menoa vastustamaan.
Täytyy toivoa, että reformijuutalaisten pyrkimykset menestyisivät ja johtaisivat juutalaisuuden täydelliseen uudistukseen. Todellisuudessa on Talmudilla nykyään merkitystä ainoastaan juutalaisten juhlamenoihin, ei heidän yhteiskunnallisiin oloihinsa nähden, sillä niiden suhteen on voimassa babylonilaisen Talmudin määräys, että valtion laki on seurattava laki. Mutta elleivät oikeauskoiset juutalaiset heitä mereen tuota rituaali- ja juhlamenosääntöjen arvotonta painolastia, jonka eristäytyvä heimo-uskonto ja traditsioni on heille tyrkyttänyt, on heidän sulautumisensa nykyajan kulttuuriin mahdoton. Siksi soveltumattomia nykyaikaisen elämän muotoihin ovat nuo monimutkaiset sabbattikäskyt, puhtaus- ja ruokailusäännöt; tässä joitakuita esimerkkejä selitykseksi.