Työnteon kielto sabbattina koskee Mischnan mukaan 39 työn päälajia, mutta näihin päälajeihin luetaan taas suuri joukko askareita. Sabbattina ei oikeauskoinen juutalainen saa sytyttää eikä sammuttaa tulta, siis ei myöskään valmistaa ruokaa. Hän ei saa kammata hiuksiaan — koska keritseminen on kielletty —, ei panna kenkiinsä uutta nauhaa eikä käyttää soittokonetta — koska vasaraniskut pyhänä ovat kielletyt! Edelleen hän ei saa poimia kukkia eikä sitoa niitä kimppuun — sillä sabbattina ei saa korjata viljaa. Hän ei saa viedä mitään ulos huoneistaan eikä liikkua muuta kuin »sabbatin matkan», 2,000 askelta. Kuinka voi siis esim. juutalainen sotamies täyttää uskontonsa määräykset, jos hänet komennetaan matkalle sabbattina? Hänen täytyy toimia vasten uskonnollista vakaumustaan tai keksiä keino lain kiertämiseksi. Tunnettuahan on, että juutalaiset laajentaakseen sabbattipakon rajoittamaa liikuntoaluettaan ympäröivät kadut ja korttelit riu’uilla, nuorilla ja kuvitelluilla rajoilla. Venäjällä saattaa nähdä juutalaisen istuvan rautatievaunussa vesimalja jalkojensa alla; hän uskottelee silloin itselleen ja jumalalleen olevansa merimatkalla — mikä hätätilassa on sallittu sabbattinakin. Vaivalloisia sekä juutalaisille itselleen että muillekin ovat etenkin heidän monenlaiset puhtaus- ja ruokalakinsa, jotka kieltävät heiltä vapaan kanssakäymisen muun-uskolaisten kanssa sekä eräiden ruokien ja juomien nauttimisen. Tuo kaikki on ahdashenkisen siveysopin häikäilemätöntä pilantekoa estetiikasta ja logiikasta.
Juutalaisuuden uudistumisen pahimpiin esteisiin kuuluu paitsi antisemiittistä kiihotusta, mikä uhkaa työntää vapaamielisetkin ainekset takaisin oikeauskoisuuden helmaan, yhteisen johdon puute ja juutalaisten suuren enemmistön tietämättömyys. Ei voi, sen parempi, puhua yleisestä Talmudin-tutkimuksesta, syystä että Talmud on kirjoitettu kuolleilla murteilla ja käännöksiä ei ole ollut saatavissa. Puuttuva kielitaito ja kunnollisten käännösten olemattomuus ovat saaneet aikaan sen, että kristityilläkin on ollut hyvin hämärä käsitys Talmudista.
Tätä tietämättömyyttä on juutalaisvihamielinen liike käyttänyt hyväkseen suurella menestyksellä ja, kuvaavaa kyllä, nojautunut etupäässä juutalaisten luopioiden enemmän tai vähemmän väritettyihin kuvauksiin. Tuo epäilyttävä kunnia olla ensimäinen, joka väärillä syytöksillä on kohdistanut vihan Talmudia vastaan, lankee juutalaisen luopion de Kupelan osaksi, jonka kuoleman jälkeen tuhansia kappaleita Talmudia poltettiin roviolla 13:nnesta 16:nteen vuosisataan Ranskassa, Italiassa ja Puolassa. Varsinaisen kirjallisen taistelun juutalaisuutta vastaan alkoi toinen juutalainen luopio Pfefferkorn 1500-luvulla. Mutta nykyaikaisen antisemitismin kirjallinen alkaja oli Eisenmenger, Heidelbergin professori, joka v. 1700 julkaisi kaksi paksua nidosta käsittävän, Entdecktes Judentum (»Paljastettu juutalaisuus») nimisen teoksen, joka kiehuu juutalaisvihaa ja vilisee vääriä tietoja ja sitaatteja juutalaisten kirjoista. Katolisen professorin Rohlingin teos Der Talmudjude (»Talmud-juutalainen»), osaksi plagioitu Eisenmengeristä, on vielä kiukkuisempi kuin tämä ja lisäksi valheellinen. Vaikka Saksan etevimmät orientalistit ja Talmudin-tuntijat paljastivatkin Rohlingin väärennykset, on hänen kirjansa sentään v:n 1871 jälkeen ilmestynyt monena painoksena ja levittänyt laajoihin piireihin antisemitismin myrkkyä. Siinä toistuu m.m. tuo juutalaisia vastaan kohdistettu mieletön syytös rituaalimurhista. Vaikka sellaisia murhia ei millään voida todistaa ja vaikka m.m. professori Strack on selvästi näyttänyt, ettei käsityksellä ole mitään tukea juutalaisuudessa, vaan että se johtuu taikauskosta, uskotaan syytöksiin kuitenkin sivistymättömissä piireissä ja niitä käytetään kiihotuskeinoina juutalaisia vastaan. Onpa olemassa jesuiittain julkaisema lastenkirjanenkin, jossa noita luuloteltuja rituaali murhia kuvataan kasvavalle nuorisolle! Yllämainittujen kirjoitusten veroisia ovat ne antisemiittikatkismukset ja »juutalaispeilit», joita antisemiitit 1870-luvulta lähtien ovat levittäneet tuhansittain, kiihottaen mieliä vääristelyillä ja liioittelulla ja tahraten lukijan uskomattoman likaisella kielellä.
Yleinen syytös juutalaisuutta vastaan kohdistuu sen kristinuskon-vihaan, jonka etupäässä selitetään ilmenevän Talmudissa sekä juutalaisten keskiaikana julkaisemissa kirjoituksissa.
On muistettava, että kristinoppi kehittyä juutalaisuudesta ja että sitä senvuoksi alkuaan pidettiin juutalaisena lahkona. Laissa sanotaan, että rikkoja on hävitettävä kansastaan. Tämän mukaan on Talmudissa monta vihamielistä lausuntoa lahkolaisia (minim) vastaan, joihin epäilemättä myöskin juutalaiskristityt luettiin. Mutta sikäli kuin kristinoppi sai tunnustajia pakanoiden keskuudesta, täytyi lahkolaisia vastaan suunnatun juutalaisen fanatismin lakata tarkoittamasta kristityitä yleensä. Se ankaruus, mitä juutalaisuus on osoittanut luopioita kohtaan, esiintyy vielä Maimonideksen säännössä, että luopiot täytyy tappaa, ja elää yhä yhtä sydämettömänä eräissä juutalaispiireissä eikä suinkaan vähimmin kohdistu niihin juutalaisiin, jotka ovat kääntyneet kristinoppiin. Historian valossa katsottuna on tällä säännöllä vastineensa esim. Johanneksen evankeliumin kovissa sanoissa kuivuneesta oksasta, joka hakataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15:6. Mat. 3:10), keskiajan hirmuisissa kerettiläistuomioissa y.m. Kristityltä ylipäänsä ei tämä ankaruus kuitenkaan koske, ei ainakaan meidän päivinämme.
Talmudissa on yleensä mitättömän vähän suoranaisia viittauksia kristinuskoon, siksi että osa siitä, etenkin Mischna — on ilmestynyt ennen Kristuksen syntymää ja suurin osa on kirjoitettu persialaisessa Babyloniassa, missä kristinuskoa tuskin tunnettiin. Yleensä on vaikea päättää, mitä Talmud sanoi yllämainitusta asiasta, sillä vanhimmat käsikirjoitukset ovat siksi myöhäiseltä ajalta kuin 12:nnelta tai 13:nnelta vuosisadalta ja kriitillistä tekstipainosta ei ole olemassa. Toiselta puolen on varmaa, että Talmudin sanamuotoa on paljon muuteltu ja lyhennetty. Se on tapahtunut osaksi kristillisen kirkon ja sensuurin takia, osaksi tarkoituksella osoittaa kristinuskon ja juutalaisuuden eroavaisuutta. Tunnettua on esim., että vanhinten kokous Puolassa v. 1630 kielsi puhumasta Talmudin uusissa painoksissa mitään, oli se sitten hyvää tai pahaa, Jeesus Natsarealaisesta.
On mahdollista, että tämä kielto osaksi tarkoitti lausuntoja, jotka oli lisätty Talmudiin myöhemmin, siis aikoina, jolloin uskonnolliset intohimot kiivaimmin riehuivat.
Enemmän kuin kristinopista itsestään puhutaan Talmudissa sen perustajasta, ja Talmudin tiedot Jeesuksen persoonasta eivät juuri ole ylentäviä, mutta usein ristiriitaisia. Siinä näkyy jälkiä tarinoista, jotka olivat sangen yleisiä Itämailla ja jotka, niinkuin Henne am Rhyn sanoo, osoittavat tietämättömyyttä enemmän kuin pahaa tahtoa. Tärkein on se, missä kerrotaan Kristuksen syntyneen laittomasta yhteydestä ja harjoittaneen noituutta, josta hänen ristinkuolemansa johtui; siis verrattain vähäpätöisiä asioita. Oli miten oli, kaikissa tapauksissa on mieletöntä takoa Talmudin satunnaisista kristillisvihamielisistä lausunnoista aseita juutalaisuutta vastaan. Talmudiinhan on koottu satojen eri henkilöiden ajatuksia, henkilöiden, joiden yksityisillä lausunnoilla ei ole minkäänlaista sitovaa voimaa. Talmud on suuri puutarha, jossa tavataan sekä jaloja hedelmiä että myrkyllisiä yrttejä.
Viha kristityltä sortajia kohtaan saattoi juutalaiset keskiajalla tuomaan ilmi ja levittämään kädestä käteen kristinuskoa ja Jeesuksen persoonallisuutta mitä kömpelöimmällä tavalla häpäiseviä kirjoituksia. Sellainen häväistyskirjoitus on Toldot Jeschu (Jeesuksen historia), jonka kristityt oppivat tuntemaan 13:nnella vuosisadalla. Useita näistä kirjoituksista on koottuina Wagenseilin v. 1681 julkaisemassa teoksessa Tela ignea satanae, »paholaisen tulinuolet», josta Voltaire on sanonut, että se sisältää kaiken, mitä kristinoppia vastaan voi sanoa. Mutta se Jeesus, jota juutalaisten pilkkakirjoitukset tarkoittivat, »ei ollut», kuten Franz Delitzsch sanoo, »historiallinen Jeesus, vaan inhottava kummitus, jonka juutalaiset olivat luoneet tekemällä johtopäätöksiä epäjumalisista menoista ja kirkon vainoomishimosta». Mutta silläkin ajalla, »kun kristillinen valtio ja kirkko esiintyi juutalaisia vastaan niinkuin Jumalan valitsemat pyövelit ja pyövelinkätyrit» ja kun juutalaisten viha suuntautui kaikkea kristillistä vastaan, — silläkin ajalla kuului juutalaisten keskuudessa ääniä, joita korkein sielunaateluus kannatti.
Surullisempaa on se, että juutalaiset meidänkin päivinämme ovat pitäneet sopivana levittää mitä halpamaisimpia kristillisvihamielisiä kirjoituksia painoistaan ja että kristinuskoa solvataan mitä häikäilemättömimmin eräissä juutalaisissa sanomalehdissä. Tuollaisen voi ainakin osittain selittää antisemiittien hälyytyshuutojen kaiuksi. Typeryyttä ja itsepäisyyttä todistaa se, että muutamat valistuneetkin rabbiinit kieltävät kristinopin perustajilta kaiken ansion ja alkuperäisyyden. Se johtuu siitä ylpeästä tietoisuudesta, että sekä kristinopilla että islamilla on juurensa juutalaisuudessa.