Suurta sekaannusta kysymyksessä juutalaisten kristinuskon-käsityksestä on saanut aikaan se seikka, että juutalaisille vihamieliset kirjailijat ovat esittäneet kaikki Talmudissa ja juutalaisten uskonto-opeissa tavattavat, epäjumalanpalvelijoita koskevat lausunnot ikäänkuin ne kääntyisivät erityisesti kristinoppia vastaan. Varsinkin on takerruttu sanaan akum, joka on abde kokahim umazzaloth sanoista muodostettu akrostikoni, merkiten tähtien ja taivaankappalten palvelijoita. Tuota nimitystä on luultu kristittyjen haukkumasanaksi ja senvuoksi on vuodatettu vihan malja koko juutalaisuuden yli. Jokainen järkevä ihminen huomaa kuitenkin, ettei sana voi tarkoittaa kristityltä. Nyt tiedetään, että »akum», »tähtien ja taivaankappalten palvelija», ei ollenkaan esiinny Talmudin käsikirjoituksissa eikä sensuroimattomissa painoksissa, ei myöskään Maimonideksen rituaalikoodeksin eikä Schulchan arukhin vanhimmissa painoksissa. Sana »akum» on kristillisen sensuurin keksintöä! Alkuperäiset kirjoitustavat ovat »vieras jumalanpalvelus», gojim ja nochrim, s.o. ulkomaalaiset, ei-israelilaiset. Näitä vastaan kyllä esiintyy monta vihaa ja suvaitsemattomuutta osoittavaa lausetta, joita tuskin voinee lukea viaksi yksityisille juutalaisille, kun ajattelee, että Talmud syntyi aikana, »jolloin suru juutalaisen kansallisuuden valtiollisesta häviöstä vielä poltti jokaista juutalaissielua ja jolloin jokainen ylevämielinen juutalainen kauhulla katseli rappeutunutta pakanuutta». Itse vanhoillisetkin juutalaisten keskuudessa myöntävät, että Talmud erinomaisten siveyskäskyjen rinnalla sisältää muista kansallisuuksista lauseita, jotka kyllä voivat saada selityksensä ajan olosuhteista, mutta joita he eivät tahdo hyväksyä.
On selvää, että kun juutalaiset joutuivat pääasiallisesti kristittyyn ympäristöön, niin Vanhan Testamentin ja rabbiinien sanasto sai laajennetun ja muutetun sisällyksen. Koska kristityt eivät ole israelilaisia, ovat hekin »gojim». Tätä nimitystä kristityistä käytetään vielä venäläis-puolalaisten juutalaisten keskuudessa. Mikään hyväilynimi se ei ole, yhtä vähän kuin »juutalainen» meillä. Olematta alkuaan häväistysnimi ja vastaten roomalaisten sanaa hostis: »vieras», vihollinen, ja kreikkalaisten barbaros: »vieras», raakalainen, on sana suureksi osaksi kristittyjen omasta ansiosta muuttunut vihan ja halveksumisen ilmaisuksi.
Vanhan Testamentin ja Talmudin kovat ja leppymättömät säännöt »muukalaisia» vastaan olivat oikeastaan voimassa vain Palestiinassa ja ovat väärin tulleet yleispäteviksi. Raamatun käskyt edomilaisten ja amalekilaisten tuhoamisesta käsitettiin ikuisesti pysyviksi, vaikka nuo kansat kauan sitten ovat kadonneet. Kun sitten roomalaiset tulivat juutalaisten uusiksi verivihollisiksi ja joku rabbiinitraditsioni merkillisesti selitti, että edomilaiset olivat perustaneet Rooman, saatiin hyvällä syyllä, kohdistaa edomilais-viha roomalaisiin ja sitten kaikkiin eurooppalaisiin kansoihin, sikäli kuin ne sortavat Israelia. Epäilemättä pitivät juutalaiset eräänä osana keskiaikaa pakanakristityitä epäjumalanpalvelijoina. Kristuksen jumaluus ja kolmiyhteysdogmi on juutalaisten mielestä aina ollut pakanallista. Myöskin on heidän ollut vaikea erottaa pakanuudesta katolisen kirkon menoja Maarian-, pyhimysten- ja kuvainpalveluksineen, asia, joka tuskin herättänee ihmetystä, koska itse uskonpuhdistus todellisuudessa oli vastalause kirkon pakanallisia menoja vastaan.
Sellainenkin auktoriteetti kuin Maimonides selitti erityisesti, että kristityt — mutteivät muhamettilaiset —ovat epäjumalanpalvelijoita. Siksi kielsikin hän uskon veljiään antamasta kristityille lahjoja, lääkärinapua tai neuvoja. Vaikkapa kristitty olisi ollut hengenvaarassa, ei ollut luonnollista auttaa häntä, sillä se olisi pakanuuden edistämistä. Kuitenkaan ei Maimonides sallinut juutalaisten käydä käsiksi kristittyjen omaisuuteen eikä vainota heidän henkeään. Kristittyjen aseellisen lannistamisen hän jätti Messiaan tulon aikaan, jolloin Israel sotaisena kansana on käyvä vihollisiaan vastaan.
Kun antisemiitit vedoten Maimonidekseen tahtovat uskottaa, että hänen puolustamansa kristittyjen-viha vallitsee meidänkin aikamme juutalaisissa, vieläpä siinä määrin, että he pitävät kristityn tappamista uskonnollisella velvollisuutena, sisältää tuo väite totuuden hirmuisen vääristelyn. Juutalaisten käsitys pakanoista ja kristittyjen suhteesta näihin ei nyt enää ole sama kuin keskiajalla, eikä silloin ollut sama kuin Talmudin aikaan.
Vihdoin huomasivat juutalaiset, että kristinuskon ja pakanuuden yhdenvertaisiksi asettaminen oli epäoikeutettua. Jo 12:nnelta vuosisadalta alkaen voi mainita monta painavaa lausuntoa siihen suuntaan. Käsityksen muuttumiseen vaikutti etenkin uskonpuhdistus, jota monet juutalaiset pitivät kääntymisenä juutalaisuuden puhdasta yksijumalaisuutta kohden.
Se mitä nykyisen juutalaisuuden luotettavimmat edustajat ajattelevat muista uskontunnustuksista, on yhdenvertaista sen aateluuden kanssa, joka pistää silmään talmudistien paraista lausunnoista. Talmudissa sanoo Rabbi Josua (n. 200 j.Kr.): »kaikkien maailman kansojen vanhurskailla on osansa tulevassa elämässä» (Sanh. 105 a), miltei yhtäpitävästi Pietarin sanojen kanssa (Ap. t. 10:35). Toisessa paikassa sanotaan: »Ikuisuuden portin kautta ei astu sisään ainoastaan leviittoja, pappeja ja israelilaisia, vaan kaikki vanhurskaat.» Vanhurskailla tarkoitetaan tässä kaikkia niitä, jotka noudattavat seitsemää n.s. noachidista käskyä epäjumalanpalvelusta, jumalanpilkkaa, murhaa, sukurutsausta, ryöstöä, esivallan vastustamista ja elävien eläinten lihan syömistä vastaan.
Kun Augustinuksen mielestä kaikki pakanoiden hyveet olivat vain splendida vitia, »loistavia paheita», ja kun roomalais-katolinen kirkko selittää, että kaikki usko, kaikki rakkaus, kaikki hyveet, vieläpä marttyyriuskin kirkon ulkopuolella ovat arvottomia, oli Rabbi Jochanan ben Sakkain mielestä jokainen pakanain tekemä rakkauden- tai armeliaisuudentyö parannuksen ja sovituksen alku (B. Bathra 10 b). Niin, sanotaanpa eräässä Talmudin kohdassa: »jokainen, ken hylkää epäjumalanpalveluksen, on juutalainen» (Megillah 13 a), varmasti korkein tunnustus, minkä juutalainen voi antaa. Vanhojen rabbiinien mukaan on se siveellinen korkeus, minkä ihminen voi saavuttaa, riippumaton sukuperästä ja uskontunnustuksesta.
Tämän mukaan selittivät useat etevät juutalaiset 1700-luvulla, vasten Maimonideksen mielipidettä, että kristityt noudattavat noachidisia käskyjä ja että heitä siis on pidettävä »porttiproselyytteinä», jotka talmudilainen oikeus asettaa, mitä eetillisiin lakeihin tulee, yhdenvertaisiksi juutalaisten kanssa. Samansuuntaisen lausunnon antoi Pariisin sanhedrio v. 1806, ja Herxheimerin juutalaisessa katkismuksessa, jota sitten v:n 1831 on ilmestynyt noin 30 painosta, luemme: »Velvollisuutemme on rakastaa kaikkia nykyajan kansoja, jotka kunnioittavat ainoata jumalaa ja harrastavat hyveitä ja ihmisrakkautta.» Vieläkin merkittävämpi on se lausunto, minkä Leipzigin synodi v. 1869 antoi reformi juutalaisuuden nimessä: »Synodin mielestä on kaikkien uskontojen ja tunnustusten keskinäinen rauha, kunnioitus ja yhdenvertaisuus samoinkuin täysin moraalinen taistelu henkisillä aseilla totuuden puolesta, ihmiskunnan korkeimpia päämaaleja; siksi tunnustaa synodi, että juutalaisuuden oleellisimpiin tehtäviin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa kuuluu tunnustaa, edistää ja esittää näitä periaatteita, kärsiä, toimia ja taistella niiden puolesta.» Vieläpä oikeauskoisimmatkin juutalaiset, joista 94 rabbiinia allekirjoitti Unkarissa v. 1866 julistuksen, minkä mukaan Schulchan arukhia täytyy seurata joka paikassa ja aina, ovat pääasiallisesti hyväksyneet nykyisen käsityksen juutalaisten ja kristittyjen keskinäisestä asemasta.
Se että niin monta vuosisataa kului, ennenkuin juutalaiset huomasivat eron kristittyjen ja epäjumalanpalvelijoiden välillä sekä että kristitytkin noachidisten sääntöjen noudattajina voivat juutalaisten lain mukaan tulla osallisiksi juutalaisuuden eetillisestä oikeudesta ja rakkaudenkäskyistä, johtuu ensiksikin juutalaisuuden ankarasta monoteismistä ja itseensä-sulkeutuvasta kansallisluonteesta, mutta osittain varmaan myös kristinopin olemuksen tuntemattomuudesta ja siitä sorrosta, joka kristittyjen taholta on tullut juutalaisten osaksi.