Lähimäisenrakkaudesta on sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa monta kaunista käskyä. Esim. tuo tuttu: »Sinun tulee rakastaa lähimäistäsi niinkuin itseäsi» (3 Moos. 19:18), jota Rabbi Akiba piti lain peruslauseena. Ei voi kieltää, että »lähimäisellä» tässä alkuaan tarkoitettiin juutalaisia kansalaisia ja uskonheimolaisia. Mutta käskyn rajoitettu merkitys särkyy, kun heti sen jälkeen lisätään: »Vierasta, joka asuu kattosi alla, on sinun pidettävä maanmiehenäsi, ja sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi» (v: 34). Humaaninen käsky, joka on jyrkkänä vastakohtana nykyaikaisten natsionalistien vaatimukselle, että toiseen kansallisuuteen kuuluvaa vähemmistöä on kohdeltava niinkuin ulkomaalaisia. Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, täytyy myöntää, että muinaiselle juutalaisuudelle tulee kunnia siitä, että se ensimäisenä on julistanut yleistä veljesrakkautta — ainakin pienoiskoossa. Vanhan Testamentin kirjallisuudessa, etenkin profeetallisissa ja opetuskirjoissa, näyttäytyy selvä pyrkimys antaa »lähimäinen»-käsitteelle miltei yleinen merkitys. Vertauksesta »laupiaasta samarialaisesta» ja useista Talmudin lauselmista käy selville, että kirjanoppineet Jeesuksen aikoina täysin ymmärsivät käskyn yleispätevän merkityksen. Rabbi Ben Asai johtui siihen pitäen silmällä ihmiskunnan yhteyttä. Nykyiset rabbiinit ja juutalaisten uskonopit lausuvat selvästi ja tarkkaan, että käsky rakkaudesta lähimaista kohtaan koskee kaikkia ihmisiä uskontoon, kansallisuuteen ja säätyyn katsomatta, niin ettei mikään ihmisrakkauteen perustuva käsky tee eroa israelilaisten ja muukalaisten välillä. Tämä tosiseikka kumoaa suuren osan juutalaisia vastaan tehdyistä syytöksistä.
Juutalaisten uskonto opettaa myöskin, että hädässä olevaa vihamiestä täytyy auttaa (Sal. san. 24:29). Sitävastoin puuttuu juutalaisuudesta Uuden Testamentin pingoitettu käsky: »Jos joku lyö' sinua oikealle poskelle, käännä hänelle myöskin vasen», j.n.e. (Mat. 5:39), ollen vieras sen järkevälle katsantokannalle. Juutalaisuuden ihanteina ovat tässä kohden »ne joita vaivataan eivätkä itse vaivaa, ne joita herjataan eivätkä itse herjaa, ne jotka vaikuttavat Jumalan rakkauden hyväksi ja iloitsevat kärsimyksissä» (Sabbat 88 b). Kaikki juutalaiset eivät ole voineet toteuttaa tuota ihannetta, mutta kuvaavaa on, että oikeauskoiset juutalaiset pitävät marttyyriutta Jumalan rangaistuksena synnistä, sortajiaan Jumalan ruoskana ja kärsimyksiään välitilana, josta Messias on heidät pelastava. Se on fatalistista passiivisuutta, missä omalla alkuunpanolla ei ole mitään sijaa.
Talmudissa (Sabbat 31:1) kerrotaan, että eräs pakana tuli Hiilelin luo ja pyysi häntä opettamaan hänelle lain sisällyksen niin lyhyessä ajassa kuin kuulija saattoi seisoa yhdellä jalalla. Silloin Hillel vastasi: »Älä tee lähimäisellesi sitä, mikä sinulle itsellesi on epämieluista; se on laki, kaikki muu on sen selitystä.» Kiireissään näyttää Hillel unohtaneen käskyn: »Sinun tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi, sielustasi ja voimastasi» (5 Mos. 6: 5). Yhteenpantuina on näillä juutalaisuuden kahdella perusopilla täysi vastineensa Jeesuksen sanoissa, että laki ja profeetat riippuvat kahdesta käskystä, jotka koskevat rakkautta jumalaa ja lähimaista kohtaan. (Mat. 22:40). Todellisuudessa löydämme Talmudista monta evankeliumien kauneimmista lauselmista; ovathan ne suureksi osaksi ammentaneet samasta lähteestä. Jos uskonnon pohja on, kuten Hamack sanoo, Jumalan ja lähimäisen rakastaminen, niin on ainakin kristinopin ja juutalaisuuden pohja yhteinen. Valitettavasti on yhteistä sekin, että molempien uskontojen tunnustajat ovat kaukana jäljessä teorioistaan — kummat kauempana, jääköön sanomatta.
Yhdessä lähimäisenrakkauden kanssa on myös hyväntekeväisyys, yksi juutalaisuuden kauneimpia puolia. Siihen kehotetaan kaikkialla Vanhassa Testamentissa ja sillä tarkoitetaan Talmudissa (Sota 14 a) opin alkua ja loppua. Se hyväntekeväisyys, joka oli ensimäisten kristittyjen paratta tunnusmerkkejä, oli epäilemättä perintöä juutalaisuudelta. Juutalaisten kärsimykset ovat yhä kasvattaneet heitä heidän uskontonsa määräämään suuntaan. Eivät edes juutalaisuuden häpäisijät voi kieltää, että juutalaiset harjoittavat suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Se vastaväite, että juutalaisten hyväntekeväisyydellä olisi aivan rajoitettu, tunnustuksellinen luonne, on tuskin perusteltu, Muistutettakoon, että esim. Libanonin kristittyjen joukkosurman jälkeen v. 1860 juutalaiset keräsivät suuren rahasumman heidän avukseen.
Juutalaisten siveysoppi ei vaadi lempeää esiintymistä ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä kohtaan, Tässä suhteessa on juutalaisuus monia muita siveysoppeja etevämpi. Eläinrääkkäyksen kieltää useassa paikassa sekä Vanha Testamentti että Talmud (2 Moos. 20:10, 23:5; Moos. 22:6 s.25: 4; Sananl. 12:10; Sabbat 128 b; Gittin 62 a; B. Mezia 32 b 88 a), ja lempeys eläimiä kohtaan mainitaan hyveenä. Sunnuntailepo ulotetaan kotieläimiin, vieläpä metsänriistaan, niin että sabbatti- tai sunnuntaimetsästäjät ovat juutalaisuudelle kauhistus.
Katsoen juutalaisuuden eläinystävyyteen on kohtalon ivaa, että juuri juutalaisia syytetään eläinrääkkäyksestä. Siksi on juutalaisten teurastustapa leimattu.
Sen määräysten tarkoitus on kuitenkin ilmeisesti koettaa tehdä eläinten kärsimykset niin pieniksi kuin mahdollista. Huolimatta tästä kiitettävästä tarkoituksesta on kuitenkin ajateltavissa, että juutalaisten teurastustapa, oltuaan käytännössä n. 2,000 vuotta, olisi eläinrääkkäystä verrattuna nykyisiin teurastustapoihin teurastusnaamarilla y.m. Muistutettakoon siis ainoastaan, että kun v. 1877 Saksan valtiopäiville jätettiin anomus juutalaisten teurastustavan poistamisesta, selittivät useat tunnetut fysiologit, lääkärit ja eläinlääkärit, että tämä tapa ei ole ainoastaan tarkoituksenmukaisempi, vaan myöskin tuskattomampi ja inhimillisempi kuin muut.
Erityisellä kiivaudella on juutalaisvihollinen liike käynyt juutalaisten sukupuolimoraalin kimppuun. On väitetty, että juutalaisen käsityskannan mukaan aviorikos on rangaistava ainoastaan silloin kun se koskee juutalaisnaista, vaan ei silloin kun rikos on tehty jonkun muukalaisen vaimon kanssa. Todellisuudessa ei laki vaadikaan kuolemanrangaistusta (mikä muuten poistettiin jo 1:sellä vuosisadalla) aviorikoksesta muukalaisen vaimon kanssa, mutta, sitä pidettiin jo vanhimmista ajoista saakka raskaana syntinä, joka toi mukanaan pahoja seurauksia. Vanhojen aikojen oikeuskäsityksen jäännöksiä on se, että epäjumalanpalvelijain avioliittoja samaten kuin juutalais-pakanallisia seka-avioliittoja ei pidetä sitovina juutalaisen lain mukaan, koska ne ovat solmitut juutalaisuuden säännöstä poikkeavalla tavalla. Samanlainen ilmiö kohtaa meitä valitettavasti kristikunnassakin. Niinpä esim. tunnustaa katolisen kirkon Tridentin kirkolliskokouksen päätösten pohjalla laadittu avioliittolaki ainoastaan roomalaiskatolisen papin vihkimän avioliiton sitovaksi; puhumattakaan lähemmistä esimerkeistä.
Avioliiton pyhyys on niinkuin tiedetään juutalaisten keskuudessa aina ollut suuri (Mooseksen lain salliman moniavioisuuden poisti Rabbi Gerson, † 1028). Juutalaisten tapainpuhtautta ovat edistäneet m.m. aikaiset — meidän käsityskantamme mukaan liiankin aikaiset avioliitot, jotka solmitaan usein jo 14 vuoden iässä. Eri mielipiteitä voi olla siitä helppoudesta, millä avioero on saatavissa juutalaisten samoinkuin muhamettilaistenkin keskuudessa. Ei ole harvinaista, että juutalaisnainen on ollut naimisissa 4 tai 5 miehen kanssa. On muistettava, että kun Jeesus selitti avioeron olevan oikeutetun ainoastaan uskottomuuden tähden, liittyi hän Rabbi Schammain ankarampaan katsantokantaan. Sitävastoin myönsi Hillel avioeron lievemmissäkin tapauksissa, ja se suunta on voittanut nykyaikaisessa lainsäädännössä vastoin Uuden Testamentin periaatetta.
On vaikea ymmärtää, mitkä ovat ne sukupuolisiveydelliset vaarat, joiden antisemiitit sanovat meitä uhkaavan juutalaisten puolelta. Tehdä juutalaisuus vastuunalaiseksi valkoisesta orjakaupasta, jonka uhreista Rumaanian ja muiden maiden juutalaisnaiset muodostavat niin suuren osan, tai hurjasteluista, joita juutalaisen rahaylimystön elostelijat harjoittavat, lienee järkisyistä mahdotonta.