Eikä käy väittäminen, ettei yllämainituilla korkeilla moraaliperiaatteilla, joiden luulisi syntyneen eetillistä kulttuuria harrastavan seuran keskuudessa, ole perustusta juutalaisuudessa. Sitävastoin emme voi sanoa, että koko juutalaisuus ne tunnustaisi. Ne edustavat ainoastaan länsimaisten sivistyneiden juutalaispiirien käsitystä, kun taas oikeauskoisten juutalaisten ahdasmielinen, eristynyt rintama ei vielä ole läheskään murtunut.
Pyrkimyksellä käytännössä yhdistää juutalaisuus ihmisyyteen on vielä pitkä ja ankara työpäivä edessään. Mutta se seikka, että ainakin osa juutalaisista on saatu lähemmäksi ihmisyyden ihannetta juuri ottamalla heidät nykyiseen oikeusyhteiskuntaan ja sen vaikutuksesta, osoittaa meille, kuinka meidän tulee kohdella juutalaisiamme.
Seuraavassa ryhdyn tarkastamaan antisemitismiä sellaisenaan, sen edellytyksiä, luonnetta ja sisällystä.
II.
Antisemitismi.
On tavallista panna vihamielisyys juutalaisia kohtaan rotueroavaisuuden lukuun. Jos rotueroavaisuus olisi juutalaisvihan perussyy, olisi sen pitänyt esiintyä heti kun juutalaiset ja eurooppalaiset joutuivat kosketukseen keskenään. Mutta niin ei ole asianlaita.
Juutalaisia ei ole vihattu aina ja kaikkialla Euroopassa. Espanjassa, jonne juutalaisia näyttää tulleen jo kauan ennen nykyisen ajanlaskun alkua, nauttivat he vielä Rooman keisariajan viime päivinä suurta kunnioitusta uutteruutensa ja korkean sivistyksensä takia. Heidän asemansa tässä maassa oli onnellinen vielä areiolaisten länsigoottien vallan aikana, siksi kunnes heidän kuninkaansa Reccared kääntyi katoliseen uskoon v. 589. Maurilaisten hallitessa edustivat juutalaiset ajan korkeinta sivistystä ja olivat monessa suhteessa kristittyjen opettajia. Ranskassakin olivat juutalaiset kauan ystävyydessä maan asukkaiden kanssa, kunnes katolinen oppi sai vallan maassa.
Ylipäänsä näyttää siltä, kuin juutalaisvihamielinen liike olisi kehittynyt ja kasvanut käsikädessä katolisen kristinuskon levenemisen kanssa. Siksi selitetäänkin usein keskiajan juutalaisvainot kirkon suvaitsemattomuudesta lähteneiksi. Vaikka tämä selitystapa onkin oikeutetumpi kuin rotueroavaisuuteen perustuva teoria, olisi kuitenkin väärin laskea syy yksinomaan kristittyjen niskoille. Treitschke oli epäilemättä oikeassa, kun hän tutkittuaan Grätzin kymmennidoksista juutalaisuuden historiaa huudahti: »On mahdotonta ajatella, että 2,000-vuotisessa taistelussa (juutalaisten ja kristittyjen välillä) toisella puolen esiintyisi ainoastaan julmuutta, vallanhimoa ja ahneutta, toisella taas pelkkää kärsimystä ja kurjuutta.» Juutalaisten oma itseensäsulkeutuva ja vihamielinen kanta kaikkea ei-juutalaista kohtaan oli yhtä tärkeä syy kuin kristinuskon suvaitsemattomuus.
Juutalaisvihan ensimäiset ilmiöt Euroopassa tapaamme jo roomalaisten keskuudessa. Jos emme ota lukuun poliittista vaikutinta, joka johtui juutalaissodan katkeruudesta, niin ei siihen ollut syynä rotu- tai kansallisuuseroavaisuudet — molemmat käsitteitä, joilla siihen aikaan oli vähäpätöinen merkitys —, vaan juutalaisten oma luotaantyöntävä ja eristäytyvä esiintyminen. Sanoessaan, että juutalaiset rakastavat toisiaan, mutta vihaavat kaikkia muita erottautuen heistä kokonaan, on Tacitus ilmaissut pääsyyn kaikkien aikojen juutalaisvihaan.
Sama käsitys kuin juutalaisuudesta oli roomalaisilla osaksi kristityistäkin. Sitä mukaa kuin kristinusko leväsi pakanoiden keskuuteen, väheni sen eristäytyminen, mutta juutalaisuuden absoluuttisen uskontokäsitteen mukana se peri myös sen suvaitsemattomuuden. Juutalaisuus joutui vastatusten uskonnon kanssa, jota oleellisesti elähytti sama henki kuin sitä itseään, mutta joka kuitenkin oli sen vastakohta. Mikäli kristinusko levisi ja kirkko vahvistui, sikäli jyrkkeni myös luonnollinen vastakohtaisuus. Se että kristinusko tuli sortajaksi, juutalaisuus kärsiväksi, johtui siitä, että edellinen sai vallan.