Nuoruutensa katsoi Tolstoi alkavan hetkestä, jolloin hän kuusitoistavuotiaana sisimmässään tuli vakuutetuksi tuollaisen kiiltokuorisen kärsimyselämän onttoudesta, johon liittyi voimakas tunne paineesta sisästä ulospäin, ja käsitti, että täydellistymisen tulee tapahtua yksinkertaisen, toimeliaan ja jalostuvan elämän poluilla. Näissä merkeissä hän aloittaakin nuoruusmietteensä. Vuonna 1847 hän poistui kotitilalleen, teki epäonnistuneen yrityksen kotitilansa maaorjien ja talonpoikien kurjan tilan parantamiseksi ja aikoi tuskastuneena paeta ympäristöstään jo Siperiaankin, mutta lähteekin sotapalvelukseen Kaukaasiaan.
Kaukaasian majesteetillinen, rikas ja suuripiirteinen luonto ja puhdas luonnonmukainen elämä raikkaassa vuoristoseudussa oli Tolstoille se tenhovoima, joka herätti hänen luovan kykynsä ja kuohutti esiin hänen nuoruutensa muistelmat; täällä kirjoitti hän teokset »Kasakat» ja »Lapsuus ja poika-ikä». Sotapalvelustaan hän jatkoi Sevastopolissa. Siellä ottaessaan ensikertalaisen vavahtelevalla mielellä osaa useinkin hengenvaarallisiin taisteluihin hän oppi sodan ristiaallokossa ymmärtämään kansanmiestä, hänen alkuperäistä, puhdasta ja kaunista sielunelämäänsä. Hänen hämmästynyttä sieluaan kosketti elämän alkuperäinen rohkeus ja suuri välittömyys ja hän kirjoitti »Sevastopolin kertomukset», joissa vaikuttavin piirroksin esitetään rauhallisen luonnon ja veriinsä saakka taistelevan ihmisen vastakohta. Tolstoi oli löytänyt elämisen arvoisia asioita, ne olivat järkyttäneet hänen suurta sieluaan.
Pietariin saapuessaan vuonna 1855 oli Tolstoi jo täysi kirjailija, ja hänen ajatuksensa alkoi tehdä työtä ja tutkia elämää. Etsimisen kipinä alkoi rauhattomasti räiskähdellä. Hän käy kaksikin kertaa ulkomailla ja tutustuu länsimaiden kasvatusopillisiin aatteisiin, joiden innostuttamana hän sitten perusti maatilalleen vapaan koulun, johon lapset saivat tulla ja mennä milloin halusivat ja koetti tässä koulussa ohjata lasten ajatusmaailmaa luonnollisen ja tehokkaan kehittymisen tielle. Sen teki hän samalla opettaja-innolla, kuin myöhemmin sepitteli kansalle kirjoitelmia suurista asioista, käytännöllisestä elämäntaidosta ja uskonnon perustotuuksista.
Vuodesta 1862 alkaa rauhallisen kotielämän ja tuotteliaan kirjoittamisen aika. Silloin näet Tolstoi meni naimisiin, tottui maaelämään, sen toimiin ja alkoi kotoutua kansan keskuuteen. Näissä oloissa syntyivät suurteokset »Sota ja rauha» v. 1864—69 ja »Anna Karenina» v. 1873—76, joilla molemmilla on suuri kirjallishistoriallinen arvo ja kirjailijan oman sielunelämän valaisemisessa suuri sielullinen merkitys. Huomattava on vielä Tolstoin aateromaani »Ylösnousemus», joka ilmestyi vuonna 1899. Lukuisia muita kaunokirjallisia teoksia, näytelmiä, novelleja y.m. on Tolstoi vielä kirjoittanut. Samoin kuin mainituilla suurteoksilla, on Tolstoin tuotannolla yleensä suuruuden leima, niin sisältöön kuin laajuuteenkin nähden.
Sitten alkaa Tolstoin yleismaailmallinen henkinen opettajatoimi, »Maailman omatunto» alkaa puhua yksinkertaisesta ja suuresta elämän totuudesta; isällisesti muistuttaen, sisällisellä näkemiskyvyllään herättäen ja profeetallisuudellaan rohkaisten. Paitsi taiteellisia avaa hän myöskin yhteiskunnallisia ja uskonnollisia näköaloja. Levottoman etsinnän, vaikeiden epäilysten ja ulkonaisten sekä sisäisten ristiriitojen seestyessä muodostui hänen vakaumuksensa, luja kuin valkoinen vuori, jota vastaan kilpistyi samalla lailla yksityisten pilkka kuin hallituksen salavihan ilmaukset ja »Pyhän Synoodin» kirkonkiroukset.
Liikasivistyksestä on luovuttava, hän opettaa. On palattava yksinkertaiseen maalaiselämään tekemään ruumiillista työtä, ja ratkaisemaan elämän suuria kysymyksiä. Yksilön henkisestä täydellistyttämisestä seuraa kaiken hyvän saavuttaminen. Silloin ei enää tarvita yhteiskuntaa eikä minkäänlaista pakkoa. Ihmisen korkein hyvä on täyttää rakkauden käsky niin juurta jaksain kun hän sen vaatimukset vain käsittää. Hänen täytyy jakaa koko omaisuutensa köyhille. Sellaista menettelyä Tolstoi teroittaa kirjoitelmissaan »Rakastakaa toinen toistanne» ja »Rakkauden vaatimukset», jotka on suomennettu kokoelmaamme näytteeksi Tolstoin suurista päämääristä ja näytteeksi kaunokirjailijasta, joka vakuuttavasti ja yksinkertaisin ottein kirjoittaa uskonnollisista asioista. Nämä kirjoitelmat osoittavat samalla, mitä kysymyksiä Tolstoi elämänsä loppupuolella ryhtyi kansantajuisesti esittämään. Valtavasta kirjailijapersoonallisuudesta kehittyi käytännöllisten elämänkysymysten ajattelija, kansan opettaja ja uuden ihanteellisen ajan edeltäjä. Paljon on ympäristöllä osaa hänen kehityksensä kulkuun. Venäjänmaan suuret räikeät epäkohdat painoivat hänen henkeään kuin jousta.
Juopa todellisen elämän ja suurien sisäisten vaatimusten välillä kasvoi kasvamistaan. Tolstoi ei voinut elää ympäristössään. Kun hänen ikänsä alkoi täyttyä ja hän tuli vanhaksi, ei hän enää löytänyt uusia mahdollisuuksia. Jousen täytyi laueta.
Kahdeksankymmenenkahden vuoden ikäisenä hän lähti kenenkään tietämättä kotoaan, ikäänkuin olisi tahtonut alkaa elämässään uuden taipaleen. Sydän valaistuna lähti hän yksinäisyyteen vetäytyäkseen matkalle kohti tuntematonta päämäärää. Matkalla liittyi häneen toveri, joka saattoi hänet perille. Tämä toveri, joka huomasi hänen sydämensä liekin ja näki vanhuksen vaivat, oli kuolema. Koko maailma, joka henkeään pidättäen odotti tietoa siitä, mihin Tolstoi suuntasi kulkunsa maallisen kotonsa jätettyään, sai odottamatta kuulla, että hän oli kuollut Astapovon asemalla lokakuun 21. p:nä 1910.
Vaikka tämä suuri ihminen on siirtynyt ajasta ajattomuuteen, elävät hänen ajatuksensa kanssamme nykyajassa. Kuinka useat ihmiset Venäjällä ja muualla nykyisen ajan tuskissa mielellään kysyvät itseltään, mitä Tolstoilla olisi nykyaikana sanottavaa. Minkä suurenmoisen tilaisuuden antaisikaan maailmansota jälkiseurauksineen Venäjällä ja muualla hänelle, suurelle rauhanystävälle ja veljesrakkauden opettajalle, ajan ja olojen arvosteluun! Mitä suuntaviivoja osoittaisikaan hänen tietäjänäkemyksensä! Sillä sisäiselle suurelle vapaudelle ja yksilön korkealle siveelliselle kehitykselle ja rakkauden kaikkivoimaiselle, ankaralle opille ei ole löytynyt vielä hänen maassaan näkyväistä kalliota, jolle niistä olisi voinut rakennuksen rakentaa. Ja hänen kansansa sivistyselämän perustuksia ei ole vielä luotu; matalasti käsitetty vapaus on päinvastoin osaksi turmellut sivistyksen luontaiset juuret kansansydämessä. Kuvastaisivatko hänen silmänsä enemmän huolta, jaksaisiko hänen sydämensä lämpö yhä nousta ja kantaisiko hänen katseensa yli laajan maan? Kysymme sitä, mutta kysymyksemme lienee turha, sillä hänen vastauksensa olisi arvatenkin kuitenkin toinen, kuin mihin päättelymme vie. Hän ehkä sanoisi: jättäkää nämä kysymykset, irtautukaa ajan katsantokannoista, katsokaa olevia oloja iäisyyden perusvoimien kannalta, rakkauden valossa.
Kun katsomme hänen kuvaansa, noita tuttuja kasvonpiirteitä, eikö juuri tuo huoli hänen kansansa ja kansojen kohtaloista ja koettelemuksista kuvastu niissä? Varmaan sisältyy nykyaika ja osa tulevaisuutta siihen. Lisääkö se meidän huoltamme tuo murheen häivä? Ei, se vapauttaa ja rohkaisee.