Tyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä, uteliaana toivotusta hankkeestansa.
— Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat eivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.
— Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.
— Sinä olet sukkela suultasi, sinä.
— Kun olen saanut suun, niin puhunkin.
— Jos jättäisin sinut saareen?…
— Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.
— Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. — Luuletko että kuuden vuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?
Samassa kuului tuo iloinen sanoma "kahvia" hänen korviinsa. Se maistui savulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen sokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa ajalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.
Kahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen, molemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat, tytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen toisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja realisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.