— Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?
— Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia Hästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen kielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi minulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään tullut kotia Schveits'istä… äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, — hänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on kuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.
Kamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.
— Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata, epätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun pojan takaisinsaamisesta.
— Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös…
— Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos. Mutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on fennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti… Jumalapa sen ties — ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?
Kamarineuvoksen rouva itki ääneensä.
Sillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki äitinsä kirjettä ja noitui sitä.
Se ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka vielä päälliseksi on realisti?
Hän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt uuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen ympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.