Itse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa osoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin tulevat äreät sanat.
— Naisten vehkeitä! Saakelin historioita… Sappresti!
Kamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes tämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.
— Kivinäs gård… (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)… kaunis paikka… (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)… serkku Bertha… (siin on temppu!)… herttainen ja hyvin kasvatettu… (kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)… velvollisuutesi käydä täti kenraalittaren luona…
Kirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.
— Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä tulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä en tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin kuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin kaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon semmoiset! Ne ovat hanhia… kanoja… nukkeja… niin, nukkeja ne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne ompelijattarelta, ja sielun… ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä olen kiinalainen.
Hän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean talonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna alas lirisevään puroon.
Voi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi kumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä silmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.
Päivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän ollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi oli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain jaloin… Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti kansallinen näinä kahdeksana viikkona.
— Ennakkoluulo ja velvollisuus!