Hän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen, juoksevaan veteen.
— Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka hallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini iltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. — Se on ennakkoluuloa ettei se käy laatuun. "Persoonallinen vapaus", sanoo Stuart Mill… Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin Stuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun auktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun velvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta ihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.
Hän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: — minä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto huomaa jotakin vastahakoista…
Kaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.
Hän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle rannalle.
Komea taulu:
Keskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden välissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko Elokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä, kuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä hattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.
— Talkoo! — lausui realisti. — Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla muassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä… No, mitä se tekee! Niin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.
Hän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja pieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen sikseen.
— Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä. Matkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista yhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.