Hän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa kuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota hän kantoi ryhmysauvassa olallaan.
— Eteenpäin!
Yks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos kimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.
Siellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä ja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä. Yhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita, tyyni iloisuus… Savossa ei olla suuriäänisiä.
Realisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä suussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.
Jotakin myrähdettiin vastaan.
Koko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä vaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.
Yleinen äänettömyys.
Sen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet rauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.
Edelleen äänettömyys.