Kuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta mitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät erilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen perästä katkeamattomaan nauruun.
Realisti punastui ja vaaleni vihasta.
Hän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi käyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.
Mutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä viehättävällä hymyllä.
— Tervetultua, serkku, — sanoi hän ruotsiksi. — Minä olen Bertha von Martin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta…
Kuvaelma.
— Mutta… mutta… mutta, — änkytti realisti.
Yht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.
— Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla fennomaani, — sanoi serkku Bertha leikillisesti, — voi joutua siihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun päivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen vaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, — tämä yhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen sallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois minulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että jokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.
Olisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä komplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään itseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.