Hän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti itsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.
Kiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia sivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin ympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella tulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.
— Mitä… mitä… tämä… merkitsee? puhkesi realisti viimein sanoihin, änkyttäen harmista.
— Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! — ärjyi olkihattuinen herra. — Pois täältä!
Realisti julmistui.
— Päästäkää irti tyttö! — läähätti hän, polkien jalkaa maahan.
— Pois! — kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.
Nyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen ja lausui hammasta purren ruotsiksi:
— Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas. Käytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö minulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.