Miksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja lukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista, häpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen säätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: — katsokaa meitä! Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?
Ei, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.
Mutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää näkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin yhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.
Mitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän hänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti, saattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?
Hän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.
Samassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.
Hän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän vesakon lävitse lähellä penkerettä.
— Mari, — sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. — Seisahdu, Mari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken… yhdessä… erään… vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa sinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa minua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.
Tyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja tuijotti häneen.
— Mari — sanoi hän hellästi, — (hän oli niin sanomattoman herttainen peljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), — minä voin auttaa sinua… Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti ja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet turvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän sinusta…