Realisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä, mutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.
Hän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.
Lakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:
— Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?… Koska me saamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?… Ja minä ajattelin tahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi…
II. MAMMONAN ORJUUS.
Kertoeli Aleksis Raunio.
Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine, rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka, näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden Herralle.
Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren, johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta ulkona myös veisaavain lintusten ääni.
Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.
Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää — ja harva lienee, joka sitä ei tee — hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.