Ei, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen rouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti olisi voinut aavistaa…?
Toinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.
— … Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että tulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö, josta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan oman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin huolellisesti kasvatettu!… hänen äiti-raukkansa!
Realistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä oli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle silmänräpähdykseksi puhdasta iloa.
Hän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti houkuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään aituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla paikalla.
Sittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja ryhmysauva kädessä.
Täti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.
— Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani. Eemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!
Hän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut avonaisen mielen tällaisille kärsimisille…
Kaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo välkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana luikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista järveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi lähestymistänsä.