Miehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla naamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.
Sievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja läävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia tai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan ja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo edellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa lukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä kallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella viehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita saada semmoista paratiisia itselleen.
Miesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen avonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä neljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli jotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei heidät huoneisin.
Tamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei hän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä vaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen "pinnatuoleille" tuli pian semmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa kuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös niitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä määriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan levitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui Tammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen kuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä kaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän kosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. "Liika ei luotaan lykkää" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että hänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja ja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa myötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona vaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan huolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta latuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi kulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin pian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla tuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti sen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai kiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin oli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki tapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.
Rappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen verrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä voimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän kirkkoa sisältä uudistettiin.
Ei voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään yhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui hänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta metsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen tehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut juonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas käytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan Tammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen valoon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli mennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään tietoa.
Vuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään varakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin talonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän vuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä tehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei hän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen oli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän kaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että saamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan yrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse, karttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta alkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.
Pariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen kertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat äidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun Tamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä seurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä istutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas Tammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet kesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai hakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.
Yksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä hymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo siskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna Mattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta huolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että pikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin keskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia pitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin hoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan, kärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.
Vaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle mieluisia vieraita; — edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan riidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli liukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi hänen yrityksiään — otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti vastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.