— Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti Tamminen. — Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?
— Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä silmäillen Tammista.
— Että — että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä vihdoinkin vastanneeksi.
— Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna teeskentelemättä; — kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.
— Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä nytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää sydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset kantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.
— Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden kuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.
— On — ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.
— Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen kylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.
* * * * *
Ymmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla, Kuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea asuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään. Melkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota nyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä maahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista. Ainoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin mainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä niistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset rakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen oli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli kuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä, osaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän ilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.